|
|
Post by Sher on Feb 11, 2014 18:48:45 GMT 2
Nita
Hoidokit: Lammastaian Aamukaste "Pessi"
Aloittanut hoitamaan: 25.01.2014
|
|
Nita
New Member
Posts: 2 
|
Post by Nita on Mar 14, 2014 18:38:20 GMT 2
o NITA & PESSI o PESSI - TARINA USKOLLISUUDESTA
Kävelin hiekkaista polkua pitkin huokaillen ja katsoin viattomana kaunista ja kevään viimeistä tähtitaivasta, jossa lukematon määrä tähtiä vilkkui vuorotellen, ja jokaisella tähdellä oli oma vuoronsa, jolloin se voisi näyttää kaunista valoa viattomalle, yksinäiselle nuorelle tytölle, jonka vieressä käveli rauhallinen, tyhjään katsova, yhtälailla viaton koira, joka tunsi olevansa yhtä yksinäinen kuin minäkin. Koira kulki vierelläni ilman talutushihnaa, enkä silloin halunnut ajatella, että koira karkaisi ja osasin luottaa Pessiin, vaikken sitä kauaa ollutkaan tuntenut. Vain muutaman kuukauden. Tuntui kuitenkin, että olisin tuntenut koiran jo monta vuotta, se olisi ollut koko elinikäni aikana ainoa ystäväni ja lohduttanut minua aina, niin hyviä muistoja meillä oli takana. En koskaan ollut omistanut koiraa, sain vain silittää muiden tuttujen koiria, mutten koskaan saanut tuntea oman koiran syleilyä. Pessin saapuessa elämääni se tuntui omalta koiralta, me olimme jotenkin toistemme peilikuvia, yksinäisiä, viattomia lapsia molemmat, yksinäisessä yössä, jossa saattoi nähdä vain kauniit tähdet. Pimeys oli hiljalleen laskeutunut jokaisen metsän kolkkaan ja kävelimme yhdessä hiekkaista tietä pitkin kohti Cumbrian öistä kaupunkia. Olin tullut iltamyöhään hakemaan Pessiä luokseni viikoksi asumaa Sherin lähtiessä lomalle ja pimeys oli kerennyt laskeutua lähtiessä hiljaisen maatilan pihasta, jossa ei yhtään koiraa haukkunut. Oltiin silloin, vain me kaksi.
Cumbriaan olisi vielä matkaa, monta kilometriä. Miksi Sher asuu näin kaukana, ajattelin itku kurkussa ja katsoin tähtitaivasta. Pessi käveli edelleen rauhallisena vierelläni ja katsoi välillä viattomasti minua ja samalla katsahtaen tähtitaivasta. Hiljaisuus oli laskeutunut kaupunkiin saapuessamme likaiselle kadulle, joka päivisin hohti kuin kiiltävä lumi iloisten asukkaiden kävellessä ja tervehtiessä minua ja kehuessa Pessiä. Kaikki tunsivat Pessin. Se oli valloittanut jokaisen sydämmen kävellessä kauniina aamuna likaisia katuja pitkin vierelläni ja ottaessaan vastaan kehuja ja rapsutuksia. Minäkin tunsin heidät ja he tunsivat minut. He kysyivät minulta aina, kuinka uskalsinkaan pitää koiraa irti ja vakuutin heille aina, että koira ei lähde mihinkään. Kello oli kuitenkin vierähtänyt yli yhdentoistan ja katu oli tyhjä. Kävelin lihakaupan ohi, jossa oli tuttu, herra Mcleast töissä ja tarjoi lihanpaloja Pessille, joka otti lihat vastaan häntä heiluen. Nyt lihakauppa oli suljettu, ja liike oli pilkkopimeä, eikä herra Macleastia näkynyt missään. Katsoin koiraa, joka katseli lihanpalasia suloisilla silmillään ja silitin sen silkkistä turkkia. Jatkoimme hiljaisin askelin ja välinpitämättömin katsein matkaamme kotiin, valkoiseen aidattuun taloon, jossa äitini odotti minun palaavan. " Odota vain, sillä en tiedä, milloin tulen ", kuiskasin taivaalle ja tuuli vei sanani kauas pois.
Tien toisella puolella näkyi valkoinen talo, jossa takapiha oli aidattu korkealla aidalla, ja kuolleet koivut, jotka odottivat kesän alkamista. Kylmä tuuli puhalsi ja heilutti kuolleen koivun oksia. Katu oli synkkä. Kaunis valkoinen lumi oli sulanut pois ja kaikki odottivat lämpimän kevään alkua. Katu näytti kuitenkin talvelta, kauhealta talvelta, kuolleelta ja lumettomalta. Oli kuitenkin alkanut synkkä kevät, ja kevään tuomat tuulet puhalsivat. Ylitimme hiljaa Pessin kanssa kadun ja katselimme talojen pimeitä ikkunoita. Kaikki nukkuivat. Tuntui, että olisimme ainoita tässä maailmassa. Avasin natisevan takapihan portin ja astuin synkän takapihan uumeniin. Piha oli onneton. Kaikki oli kuollutta, synkkää. Pensaat näyttivät risukasoilta ja nurmikko oli mustaa. Vanhan vajan ovi heilui kylmän tuulen mukana ja talon ikkunat olivat pimeät. Minua väsytti. Matka oli ollut kova taival kahdelle yksinäiselle kulkijalle ja huominen olisi vielä edessä. Joka päivä aina uudestaan. Pessi ulvahti ja käveli varovin askelin mustalle nurmikolle ja haisteli nurmikon synkkää tuoksua. Kesäinen vehreys ja tuoksu oli poissa. Kesäisin takapiha oli aina kaunis näky, mutta kaupunkiin oli laskeutunut miltei ainainen pimeys. Kävelin vaivaloisin askelin vajalle, jossa paloi heikko valo ja maassa lojui punaruudullinen, koirankarvoihin peittynyt viltti. Se oli Pessin viltti. Ostin sen vuosia sitten koiranpennulle, joka oli ollut hoidossa muutamia päiviä ja viltti unohtui vajaan. Enkä halunnut enään palauttaa sitä. Viltti oli jäänyt minulle tärkeäksi ja olin jättänyt viltin odottamaan uutta omistajaa vajaan. Istahdin viltin päälle ja kutsuin koiraa luokseni. Koira saapui katsoen minua lempeästi ja istahti viereeni. Yhdessä katsoimme valkoista taloa, sen pimeitä ikkunoita ja tulevaa onnea ja rakkautta. Painoin pääni tuohon vilttiin, karvaiseen vilttiin ja yhdessä Pessin kanssa nukahdimme viattomina, yksinäisinä, onnettomina vanhan viltin päälle vajan ovelle, eikä meillä tullut kylmä. Kutsuin vilttiä aina riepuviltiksi ja vanha riepuviltti oli lämmin. Alla synkän tähtitaivaan, uskolliset ystävät odottivat seuraavaa huomista, joka ei tule koskaan saapumaan.
- JATKUU
|
|
Nita
New Member
Posts: 2
|
Post by Nita on Mar 17, 2014 18:56:53 GMT 2
KESKEN JÄÄNYT HOITOTARINA 17. HELMIKUUTATarina uskollisuudesta
Raikas aamu sarasti. Kylmä kevättuuli ei enään puhaltanut, ja aurinko uskalsi näyttäytyä pilven takaa. Pessi nuolaisi karkealla kielellään kasvojani ja hymyilin koiralle. Ulkona oli kovin valoisaa ja synkkä öinen pimeys oli kadonnut tiehensä. Nurmikko alkoi vihertää ja pensaaseen oli ilmetynyt pienet silmut. Kuollut koivu oli noussut kuolleista, se kylmä talvi oli ohi. Kevät oli saapunut kaupunkiin ja pieni tuuli hulmutti tummia hiuksiani. Aamu oli kaunis. Nousin ylös ja katsoin koiraa, joka katsoi takaisin odottavan näköisenä. Sen silmissä häivähti lempeys ja itsevarmuus. Sen toinen sininen silmä räpsähteli suloisesti ja ruskea katsoi minua, minun lävitseni. Tunsin koiran ja minun välisen yhteyden. Miten se katsookaan minua, kuinka se yrittääkään viestiä minulle jotain, ajattelin ja katsahdin vielä koiraan. Sitten nousin, ja kävelin pensaiden luo, ja tunnustelin silmuja. Ne tuntuivat pehmeiltä, ne merkitsivät kevään alkua. Pessi piehtaroi nurmikossa ja haukahteli. Sekin tiesi sen, sekin tiesi, että kevät on, ajattelin ja hymyilin koiralle. Nousin ylös ja katselin koivuja, jotka heiluivat tuulen mukana. Pessi nautti olostaan ja juoksenteli pihaa ympäri, kaiveli kukkapenkkiä ja kieriskeli nurmikossa. Se oli onnellinen, se rakasti kevättä. Kutsuin koiran luokseni ja otin taskusta sen pannan, jonka solmin sen kaulaan. " Aamulenkki saattaisi tehdä ihan hyvää meille ", sanoin ja katsahdin koiraan. Koira heilutti häntäänsä ja läähätti raskaasti. Nyökkäsin sille ja avasin portin. Pessi juoksi täyttä vauhtia portista ulos ja otti muutaman riemunloikan. Aamuisin kaupunki oli rauhallinen, muttei hiljainenkaan. Nuori tyttö käveli katua pitkin ja naurahti koiralle, joka juoksenteli onnellisena ja ilman murheita. Tyttökin näytti onnelliselta. Mieleeni tuli, kuinka onnellinen minäkin voisin olla, jos vain tahtoisin ja jos vain osaisin luoda itselleni tulevaisuuden. Katsoin kuumaa asfalttia ja kävelin tien yli. Hieman kauempana näin vanhan naisen, joka talutteli omaa koiraansa. Hänellä oli myös pieni poika mukana, joka kikatteli koiralle ja silitteli sitä. Katsoin ylös, jossa näin lintuja lentelevän ja puiden oksien heiluvan tuulessa. Huokaisin ja katsoin omaa koiraani. Mutta mitä teen sitten, kun menen opiskelemaan hieman kauemmaksi, mitä sitten teen, jääkö Pessi tänne odottamaan, ajattelin mielessäni ja katsoin onnellista koiraa, joka palasi hölköten luokseni ja muuttui hetkessä taas rauhalliseksi, hiljaiseksi koiraksi ja odotti, että tässä maailmassa tapahtuisi jotain erikoista.
Saapuessamme lihakaupan luokse herra Mcleast oli juuri kirjoittamassa esitteitä ja tarjouksia, hän huomasi meidät ja tervehti iloisesti. " Kappas vain, siinähän ovat Nita ja Pessi, huomenta vain ", hän tokaisi ja kirjoitti lappuja punaisella kuulakärkikynällä ja liimaili niitä putiikkinsa ikkunaan. " Huomenta vain ", sanoin välinpitämättömästi. Mcleast katsahti minuun ja vaikutti huolestuneelta. " Mikäs nuorta naista oikein nyt painaa, onkos ollut rakkaushuolia? ", hän katsoi minuun epäilevästi ja heilautteli kynää. " Ei mitään sellaista. Olen vain menossa huomenna taas opiskelemaan kauemmas ja tulen vasta illalla kahdeksan aikaan, ja Pessillä ei ole hoitajaa ", sanoin harmistuneena ja katsoin koiraa, joka istuin vierelläni ja katsoi kadun toisella puolella olevaa poikaa, joka talutti vinttikoiraa. " Eikös Pessi pärjää yksin, teidän takapihallanne, sehän on aidattu ", hän katsoi minua kysyvästi ja kirjoitti taas isolla käsialalla tarjous- lappuja. Katsoin häntä ja huokaisin. " Pärjäisihän se tietenkin siellä, jos sille jättäisi sinne vain vettä ja ruokaa ", sanoin nolona ja kutsuin Pessin luokseni, joka oli naisen luona ottamassa vastaan silityksiä. Pessi muistutti silloin jotain erityistä koiraa, joka oli totellut hyvin taluttajaansa ja uskollinen koira. Aivan kuin tuossa koirassa olisi sen viisaan koiran sielu, joka oli kuollut jo viidenkymmenen vuoden takaa. Koira tuli luokseni niin alistuvaisen näköisenä ja lipaisi kättäni ja istahti alas. Hyvä koira se oli, epäilemättä. Sanoin vielä hiljaisella äänellä hyvästit lihakauppiaalle, ja jatkoimme matkaa likaista katua pitkin. Ihmisiä käveli ohitsemme ja osa vain nauroi ja huikkasi " Onpas tyhmää pitää koiraa irti keskellä kaupunkia ". Minua kadutti. Katusin, että olin tullut tänne käyttämään Pessiä ulkona. Koskaan ennen en ollut kuullut kenenkään sanovan noin, päinvastoin. Aivan kuin ihmisiin olisi iskenyt jokin koiravihaus. Kävelimme alakuloisina kadulle, jonka päässä oli valkoinen talo, jossa vanhalla aidalla aidattu takapiha, meidän kotimme. Pistin vauhtini juoksuun ja juoksin lujaa. Kylmät kyyneleet valuivat silmistäni ja putosivat kovaan maahan. En tiedä, miksi itkin, mutta pelkäsin, pelkäsin seuraavaa tulevaa päivää, joka olisi vaarallisin päivä - Pessi jäisi aivan yksin, ja sillä oli mahdollisuus kadota jäljettömiin, ikuisesti.
Otin vielä viimeisen koulukirjani pöydältä ja tungin sen laukkuun muiden kirjojen seuraksi. Tämä on väärin, minun on käytävä koulua kaukana, kaukana Cumbriasta, ajattelin ja tunsin vihaa, tunsin kovaa vihaa. Monta vuotta sitten vanhempani olivat minut sinne passittaneet ja jokainen aamu, jokainen synkkä aamu jouduin junalla menemään pitkän matkaa, yli erämaiden, laaksojen, metsien, jotta vain pääsisin opiskelemaan. Hieroin kyyneleet pois silmistäni ja silitin jaloissani makoilevaa koiraa. Se vaistoi pahan oloni, suruni ja yritti olla välinpitämätön ja onneton puolestani. Se nuolaisi kättäni varovasti ja painoi päänsä jalkani päälle. Se vaistosi myös sen päivän pian koittavan, jolloin se saisi jäädä yksin takapihalle, kaivaa kuoppia, kieriä nurmikossa ja ikävöidä. Vain sen viikon ajan vain tätä samaa, joka päivä. Aamulla lähtisin ja illalla tulisin. En vain voinut sille mitään, että Sher oli lähtenyt viikoksi pois englannista, ja halusin ottaa vastuun Pessistä. En kuitenkaan tahtonut syyttää Sheriä, hän oli todella mukava nainen ja auttaa aina, kun tarvitsen apua. Panin makoilemaan sängylleni ja pyyhin viimeisetkin kyyneleet. Pessi hyppäsi sängylleni ja käpertyi kerälle viereeni. Huominen olisi vielä edessä ja väsynyt olo sai minut nukahtamaan normaalia aikaisemmin. Tuuli vihelsi ulkona ja kaikki oli jälleen pimeää, synkkää ja väritöntä. Jatkuu |
|
Feb 24, 2014 12:16:51 GMT 2
*
Feb 24, 2014 12:16:51 GMT 2
*
Oon nyt palannu lomalta ja koitan päästä mukaan taas pyörittämään Yöpaimenta aktiivisesti, mutta sen verran on sanottava että ehkä muutama päivä on nyt vähän hiljaisempaa.
Mar 13, 2014 8:58:18 GMT 2
Oon nyt palannu lomalta ja koitan päästä mukaan taas pyörittämään Yöpaimenta aktiivisesti, mutta sen verran on sanottava että ehkä muutama päivä on nyt vähän hiljaisempaa.
Mar 13, 2014 8:58:18 GMT 2