Camilla ja Conja

Yöpaimenen tilan piha oli täyttynyt tuttavallisesta, hieman ujosta puheensorinasta, ystävällisistä hymyistä ja alusta alkaen kotoisasta tunnelmasta, kun vajaa kymmenpäinen ihmisjoukkio kokoontui yhteen aloittelemaan Sherin järjestämää tervetulotapahtumaa, koko päivän mittaista tutustumis- ja hauskanpitotilaisuutta kennelin väelle. Olin itse huristellut kennelille jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää, ehtinyt auttaa Sheriä pöydän valmiiksikattamisessa ja leikittänyt Conjaa alkulämmittelyksi. Nyt seisoin paimen hihnan päässä valppaana istuskellen ja vilkuilin uteliaana hoitajatovereitani. Meitä oli paikalla viisi ja meidän lisäksemme mukana olivat tietenkin myös Sher, oppisopimuksella työskentelevä Melisa sekä Maxxie, johon olinkin jo, onnekkaana tai en, päässyt aiemmin tutustumaan.  

Sher laski nopeasti meidän hoitajien lukumäärän, avasi sitten päivän hyväntuulisella tervetulotoivotuksella ja itsensä esittelyllä. Seuraavaksi Melisa piti esitelmän itsestään ja herätti mielenkiintoni vaikuttaessaan todella pätevältä koiraihmiseltä heti ensimmäisistä sanoistaan lähtien. Hänestä sai oikein asiantuntevan kuvan, ja nainen herätti minussa aina sillointällöin esiin nousevaa kunnioituksentunnetta omalla varmuudellaan ja kauas loistavalla määrätietoisuudellaan. Siinä missä itse olin usein turhankin ennakoiva ja harkitseva, saatoin arastella päätöksieni kanssa, arvostin ihmisiä, joilla oli luottamusta itseään ja asiaansa kohtaan. Maxxiella taas oli luottamusta omaa huumorintajuaan kohtaan, ja hän saikin lisäpönkitystä parin nauravan tirskahduksen verran. Itse hymähdin ja kohtasin täsmällisesti Sherin huvittuneen katseen. Nainen pudisti lempeästi päätään Maxxien autovitsailuille ja pojan - vaiko miehen, en vieläkään tiennyt kummaksi Maxxieta nimittää - lopetettua kehotti meitä rohkeasti kertomaan jotain itsestämme.  

Ensimmäisenä suunsa avasi vieressäni hapsukorvaisen australianpaimenkoiran kanssa seisoskeleva, vaaleahiuksinen tyttö, jonka tiesin Mouskuksi. Itse rohkenin olla seuraava ja leveästi hymyten onnistuin kasaamaan kokonaisuudeksi suppean elämänkertani sekä luonteenpiirteet, jotka itsestäni osasin tuoda julki. Aina, kun puhuin muille ihmisille, hymyilin väkisinkin enemmän tai vähemmän typerästi - kai se oli synnynnäisen, laadukkaan asiakaspalvelijan merkki. Mieltäni oli usein onnistuttu piristämään kahvilassa käyneiden asiakkaiden toimesta. Eräs vakioasiakas, iäkkäämpi rouvashenkilö (jonka hajuveden mielsin jo lähes tutun turvalliseksi) tapasi mainita tulevansa hyvälle tuulelle, kun vaikutin aina olevan niin pirteänä ja viihtyvän asiakkaiden kanssa. En varsinaisesti myönnä mitään, mutta toisinaan pakotettu hymyni taisi toimia virheettömän vakuuttavasti.

Seuraavaksi itsestään kertoi hieman ujommanpuoleinen, itseäni muutaman vuoden vanhempi Inari, sitten Kaisa sekä Saana. Kukaan ei vaikuttanut olevan mukavuusalueen ulkopuolella ja minulle tuli olo, että muiden hoitajien kanssa voisin viihtyä paremminkin. Koiraihmisinä mielenkiinnon kohteet yhtyivät, ja kieltämättä kaipasin uutta verta vakioksi käyneeseen kaveripiiriini. Suurin osa ystävistäni jäi Suomeen, eivätkä he juurikaan päässeet käymään luonani. Vanhempien luona muutaman kerran käytyäni olin samalla reissulla nähnyt myös heitä. Totta kai kikkailut ja Facebook-keskustelut huusivat harva se päivä, mutta ei se enää ollut sama asia kuin ennen. Minulla oli ikävä, ja seuraavaan Suomen-reissuun oli vielä lähes kuukausi aikaa. 

Kun kaikkien puheet oli kuunneltu ja tunnelmaa entistään keventävät aplodit annettu, lähdimme yhtenä lössinä metsälenkille hieman etuajassa Sherin suunnittelemasta aikataulusta. Minulla ei ollut mukanani oikeastaan mitään muuta kuin itseni, sillä olin urhoollisesti päättänyt selvitä ilman omia eväitä. Tai pikemminkin olin ollut liian laiska etsimään helpostikannettavaa reppua ja väsäämään voileipiä... Eikä sitä oltu koettu kunnollista nälkää ennen puoltapäivää sitten lukioaikojen. Kiepautin Conjan hihnan muutaman kerran lapaseni ympärille ja hakeuduin kävelemään sopivaan välikköön Mouskun ja Inarin väliin. Hetken hiljaisuuden jälkeen saimme aluilleen keskustelun omista koirailuhistorioistamme ja Mousku innostui juttelemaan kanssani Suomesta. 

Päästyämme syvemmälle metsään, Sher kehotti meitä laskemaan koirat irti ja ottamaan oman mielemme mukaan kontaktia tai mitä koskaan keksisimmekään. Olin napannut naulakon päältä mukaani tennispallon, ja sain sillä kiinnitettyä Conjan huomion. Koira seurasi terävänä käteni liikkeitä, kävi sivulla ja ottaessani löyhää likikävelyä jolkotteli ilomielisenä vierelläni. Palkaksi se sai muutaman metrin pallonheiton ja kehuja. 
Matka laavulle taittui nopeasti rennon pallohösötyksen siivittämänä, ja paikan päällä kaikki saivat vapauttaa huollettavansa riekkumaan. Conja alkoi oitis kutsua Macia leikkiin, ja pian kaksikko kiisikin ympäriinsä kevyt pumpulilumi tassuissa pöllyten. 

Maxxie alkoi häärätä nuotiota ja näytti parin puunsa kanssa niin säälittävältä, että menin viereen nauramaan.
"Vähän yritystä nyt!" virnistin. "Mä haen lisää puita että saat ees jotain tulta siihen."
Melisa kuuli oivallisen ajatukseni ja tuli oitis nykimään minua mukaansa puunhakuun. Vähän matkaa laavusta oli pressun alle kasattu minunkin kaupunkilaissilmääni kauniita klapeja, joita nostelimme sopivasti mukaamme ja suuntasimme takaisin muiden pariin. Sain luvan asetella puut haluamaani muotoon ja kunnon sytykekasalla klapiteltta saatiin syttymään. Hurrasimme Melisan ja Maxxien kanssa hillitysti tekemällä vaivalloisen aallon tulen ympärille, jonka jälkeen Melisa hihkaisi Sherille, että kohta niitä makkaroita tulille. Sher kiikutti nokisen ritilän ja taiteili sen kaukana takistaan keppiinsä odottamaan.

Pyyhkäisin lunta pitkältä puupenkiltä ja huikkasin, että haluan paistaa oman makkarani tikussa. Sher tökkäsi oitis yhden makkaran tikunpäähän ja tuikkasi sen hymyillen minulle. En ehtinyt aloittaa liekittämistä, sillä jalkoihini kieli pitkällään juoksi Conja, ja minun oli pakko lohkaista sille pieni palanen vielä kylmästä makkarasta. Koira otti herkkupalan vastaan niin siivosti kuin koira makkaranpalan voi, kiltisti etuhampaillaan ja pureskeli kunnolla ennen nielaisemista. Jaoin maistiaisen myös päänsä polvelleni laskeneelle Macille, joka siirtyi sen jälkeen tyytyväisenä viereeni istahtavan Inarin jalkoihin.

Makkarat saatiin paistettua ja syötyä kovempien roihujen laannuttua ja voi miten herkulliselta grillimakkara maistui pitkän tauon jälkeen! Ruokailun jälkeen lähdimme takaisin tilalle päin, ja matkalla Sher heitti meidät kahteen eri ryhmään niin, että minä, Inari ja Kaisa aloittaisimme ensin agilitylla, Mousku ja Saana flyballilla. Halli tuntui kaikuvan oikein kunnolla, vaikkei yksikään koira edes haukkunut - pelkkä ympäriinsä kävelyt ja useamman ihmisen hengitys poukkoili seiniä pitkin ja teki tilasta ahdistavan oloisen. Halleilla käytyäni en koskaan ihmetellyt, miten ne innostivat koiria haukkumaan tai säikkymään, paineistumaan. Kyllä minua itseänikin otti suuremmissa halleissa päähän ihmeellinen kestohaukkuhumina. 

Maxxie virnuili meille kolmelle, kun seisahduimme koirien kanssa nurmialueen reunalle ja toivotti ylimuodollisesti tervetulleeksi opastuksensa alaiseksi. Meille oli kasattu suoritettavaksi helppotasoinen, kiva rata, jonka suorittamisesta Maxxie selitti aivan intopiukeana. Intohimoisen selostuksen keskivaiheilla kohotin hieman käsiäni.
"Hei täällä on muitakin", kallistin päätäni ja kohotin kulmiani lähes säälivän huvittuneena. Inari hymähti ja vilkaisi minua ja sitten Maxxieta - myös hän oli selvästi äkännyt sen, että puhe oli kokoaikaisesti osoitettu minulle. "Jos yhtään lämmittää, niin kyllä mä osaan." 
Maxxie yritti tuloksetta peittää kiinnijäämishymyään ja sivuutti koko aiheen huiskauttamatta käsiään ja jatkamalla muina miehinä radan näyttämistä. Eipähän ainakaan tuijotellut huomiotaherättävästi koko loppuaikana. 

Conjan vire oli pysynyt korkealla laavulla riekkumisesta huolimatta, ja saimme parilla toistolla radan sujumaan lähes ongelmitta - pallon voima oli uskomaton. Toisella kierroksella juoksimme kepeästi ja virheettömästi koko radan ja päätin lopettaa touhun hyvään suoritukseen. Kaisan ja Inarin suoritusajan käppäilimmekin vain hiljakseen hallin hiekka-aluetta ympäri ja siirryimme vähin äänin Melisan puolelle odottelemaan. 

Flyball oli minulle lajina vieraampi, sellainen aina etäisesti kiehtonut, mutta siihen asti yrittämättä jäänyt. Suomen Messareissa olin kyllä käynyt ihastelemassa flyballjoukkueiden vauhtia ja etenkin bortsujen räjähtäviä suorituksia. Melisa kertoi lajin pääpiirteet tiivistettynä ja selkeästi niin, että pääsimme nopeasti itse asiaan. Melisan ohjauksessa mallikoiran viran saanut Pessi näytti olevan alan ammattilainen suorittaessaan täydellä vauhdilla hypyt ja pallon nappaamisen. Taputimme koiran suoritukselle, jonka jälkeen Melisa opasti meitä ensin hyppyjen kanssa ja näytti sitten, kuinka koiraa on helppo opettaa läppäämään pallo ulos laitteesta. Jäin ensimmäisenä harjoittelemaan hyppyjen eteenlähetystä asettamalla pallon hyppyjen jälkeen aina vaikeuttaen ja lopuksi niin, että Conja suoritti neljä hyppyä putkeen. Takaisintuloa emme ehtineet harjoitella, vaan siirryimme naksuttimen kanssa yrittämään pallon irtoamista. Koska Conja taitoi tassunannon, aloin jalostaa sen mielellään tarjoamasta tempusta koskettamista. Käden koskettamisen koira äkkäsi nopeasti, mutta pallopalkalla jonkin muun asian läppääminen tuotti hankaluuksia omalle ohjaajuudelleni. Kun sitten muutaman kerran koiran tassu sattui osumaan oikeaan kohtaan, halli kaikui onnittelulukehuistani ja Conja sai syöksyä heittämäni pallon perään. No, jättäisimme mokoman läpsimisen hautumaan.

Kun kumpikin ryhmä oli valmiina, lähdimme yhdessä päärakennukselle. Änkesimme mahdollisimman nopeasti, kun lämmin makkarakeiton tuoksu tervehti jo välieteisessä ja kaikilla oli yhtä suuri kiire ruokapöytään. Sher kuuli tulomme, tervehti iloisena ja alkoi lappaa keittoa valmiiksi syville lautasille. Istuuduimme kuuliaisina pöydän ääreen ja jokaisen keskittyessä syömiseen hiljaisuus kävi kiusallisuuden rajoilla asti, kunnes Maxxie heitti jonkin kuivakan vitsin aiheesta saaden jokaisen hieman hymähtämään. Saimme kaikki lopetettua suunnilleen samaan aikaan, eikä kukaan joutunut mutisemaan ruoan liiasta määrästä - päinvastoin Maxxie kävi santsaamassa ja omakin oloni oli juuri täydellisen epätäysi mutta silti kylläinen. 

Kiitimme kukin vuorollamme, veimme astiat tiskikoneeseen ja aloimme kadota kuka minnekin lyhyen vapaa-ajan puitteissa. Päätin vetää ulkovaatteet uudelleen päälleni ja lähteä käppäilemään lyhyen kiepin Conjan kanssa hieman sulatellakseni ja haukatakseni rauhassa raitista ilmaa - sosiaalisuus sai minut kaipaamaan hetkistä yksinäisyyttä siitä huolimatta, että viihdyin ihmisten seurassa eikä minulla todellakaan ollut valittamisen aihetta seuran suhteen. 
"Huolitko sä mut mukaan?" 
No en edes ehtinyt kunnolla pihalle, kun Maxxie jo saalisti minut kiinni ja änkeytyi seuraan. Ja vielä koirattomana.
"No ei mulla oo pokkaa häätää poiskaan", vastasin kaunistelematta ja vaistomaisesti pidensin askelväliäni. Aivan kuin olisin voinut karistaa pojan matkastani, hän oli minua pidempikin ja tarpeeksi sporttinen - en olisi ihmetellyt, jos hän olisi juossut muutaman kilometrin perässäni mikäli olisin kunnolla päättänyt karata. 
"Hyvä sitten."
Minua ahdisti. Ei mitenkään pahasti mutta kuitenkin. En osannut olla ajattelematta sitä, ettei Maxxiella olisi taka-ajatuksia tai mitään ajatuksia. Ei sillä, olihan hän ihan hauska ihminen, mutta... Minua ahdisti hämmentävä perässäroikkuminen, vaikken sitä voisikaan kertoa. Minun teki mieli myöntää itselleni, että toinen oikeasti yritti säälittävällä tavalla lähennellä. 

Saimme aikaan normaalin keskustelun siitä, mitä tavoitteita Maxxiella oli Merlinin suhteen ja hän yritti udella omia suunnitelmiani ja menneisyyttäni ja ties mitä, mutta pysyin neutraalisti vaiti ja sivuutin aiheita muutamalla sanalla ja hymyilemällä. Köyhyys tuntui kelpaavan varsin mainiosti, ja selitinkin paljon mieluummin jostain sellaisesta, joka ei mennyt omiin henkilökohtaisuuksiini sen syvemmin. Taisin vahingossa ohimennen mainita maaliskuisesta Suomen-matkastani, mutta poika ei kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, varmaan unohti asian heti. Ei hänen tarvitsisi kuulla elämänsuunnitelmistani yhtään enempää. Olinpa kylmällä tuulella. 

Epäseurankipeydestäni huolimatta aika kului nopeaan ja pihan teeskennellyn hidas kiertäminen paljastui loistavaksi ideaksi, sillä jos olisimme laahustaneet kauemmas, meille olisi tullut kiire kauemmaksi. Sisällä kokoonnuimme jälleen yhteen, tällä kertaaa suureen olohuoneeseen ja Sher laittoi alulleen päivän päätöstehtävän: meidän tuli puolessa tunnissa opettaa hoitokoirillemme jokin uusi temppu.
Puolituntinen oli aivan liian pitkä aika Conjalle, sillä treenattuamme takajaloilla istumista käsiavuin ja sen jälkeen ilman käsiapuja kuitenkaan täydellisesti onnistumatta, koira silminnähden väsähti ennen aikojaan ja alkoi pelleillä ja vain syöksähdellä pallon perässä maltittomasti. Kaksikymmentä minuuttia rauhoituimme ja koetimme miettiä yhdessä tekemisiämme, tai niin puhelin höyryävälle Conjalle, ja sitten esitimme säädyttömän yrityksen pupuistunnasta muille. Minusta tuntui, että Conjaa huvitti tilanne vähintäänkin yhtä paljon kuin minua itseäni, sillä se aivan varmasti tiesi, etten pyytänyt siltä kierimistä vaan jotain hieman ryhdikkäämpää, mutta päätti kuitenkin heittäytyä pitkälleen ja potkia typerästi ilmaa pääsemättä edes tiukkaa kierähdystä maassa. Nauratimme muutakin porukkaa ja selittelevää, mukasuunnitellusta sähellyksestä huijaavaaa hymyäni vastaan saimme osaksemme raikuvat aplodit ja virnuilut. 

Conjan oli korkea aika päästä rauhoittumaan, joten kaikkien esitettyä temppunsa kävin varta vasten keittiön puolella rauhoittelemassa sitä pitkin silityksin ja puhelin koiralle lempeästi siitä, kuinka se pääsisi huilaamaan ja lähtisin itse kotia kohti. Ja miten mukavaa oli ollut toimia niin rehellisenä parina ja toimivana yksikkönä sen päivän ajan. 
Vähän vaille neljän me kaikki hoitajat seisoimme yhdessä ulkona, Maxxie veti lapasia käteensä ja viihdytti vielä uupunutta porukkaa repimällä huumoria kotiinajamisesta. 
"Kai sä muuten tuut kyydillä?" hän huikkasi minulle saatettuaan auton takapenkille Mouskun sekä Saanan. Olin jäänyt seisomaan hieman kauemmas ja olin jo menosuunnassa, poispäin pihalta. Jouduin käännähtämään. Kai? Vedin kasvoilleni pahoittelevan ilmeen, hymyilin lohduttavan viattomasti ja vastasin takaisin: "Eikun mä tulin omalla autolla. Sori."
Sitten käännyin turhan dramaattisen rivakasti ja lähestulkoon tunsin toisen katseen selässäni kahden sekunnin ajan, näin takaraivollani olkiakohauttavan, lannistumattoman hymähdyksen ja ulos vilkuttelemaan tulleen Sherin silmienpyöräytyksen. No oli siinäkin sitten. Varsinainen riesa, alusta alkaen. Toivottavasti en joutuisi aloittamaan odottamatonta pakoonjuoksemista juuri täällä - se ei ollut ajatuksenani Yöpaimelle ensiksi saapuessani.