Tervetulotapahtuman tunnelmia (osa 1)
"Moikka! Huomenna olisi siis tarkoitus kokoontua Yöpaimenen ensimmäisen tervetulotapahtuman merkeissä kennelille, joten tässä pieni lisäinfo tapahtumasta. Päivä alkaa kello 9 ja loppuu suunnilleen neljältä iltapäivällä. Luvassa koiria, ulkoilua, ruokaa, toimintaa ja ennen kaikkea tutustumista kenneliin ja toisiin hoitajiin. Mukaan tarvitset ulkoiluun sopivan vaatetuksen, pientä evästä laavuretkelle ja iloisen mielen. Tervetuloa! 
"
Sherin eilen lähettämä tekstiviesti ei pelkästään saanut minua havahtumaan pitkiksi venähtäneiltä yöunilta (kyllä, onnistuin myöhästymään viikon ainoasta työvuorosta), vaan myöskin hervottoman jännityksen kynsiin. Kun pelkästään suurin osa aivan arkipäiväisistäkin sosiaalisista tilanteista huojuttivat minua rajusti ulos mukavuusalueeltani, oli usean tuntemattoman ihmisen kanssa monta tuntia vuorovaikutuksessa vietetty aika minulle jo melkoinen haaste. Olin kuitenkin päättänyt vakaasti tämän
olevan minulle vain ja ainoastaan hyvä asia ja yritinkin nyt vakuuttaa itseäni siitä, kuinka kaikki tulisi menemään paremmin kuin hyvin. Enää täytyisi vaan saada rinnassa pamppaileva sydän ja vatsassa lentelevä perhosparvi vakuutettua samasta asiasta.
Kennelin pihassa riitti vilinää. Monet jalkaparit astelivat enemmän tai vähemmän jännittyneeseen tahtiin pitkin etupihan kosteaa asfalttia, ja ilmassa leijuva odotuksen tunne oli lähes käsinkosketeltava. Astellessani hieman ujona pihaan pysähdyin hetkeksi keräämään rohkeutta, jonka jälkeen otin aavistuksen tutisevat askeleet päärakennukselle saakka, yrittäen näyttää edes jossainmäärin itsevarmalta ja normaalilta. Katselin varovaisesti ympärilleni. Tunnistin ihmisten joukosta nopeasti Sherin ja Melisan, sekä ensimmäisellä kerralla kennelillä käydessäni tapaamani tytöt, joiden nimiä en tuossa tilanteessa saanut aivoni sopukoista kaiveltua. Lisäksi pihalla seisoskeli vielä kaksi tyttöä, joiden veikkasin olevan hoitajia myöskin, sekä yllätyksekseni myös nuori mies, joka vaikutti jo olevan tuttu muutaman hoitajan kanssa. Tilannetta säesti puheensorinan lisäksi ulkotarhassa
malttamattomana elämöivä koiralauma. Havaitsin äkisti jotain liikettä sivusilmällä, ja kääntyessäni hieman huomasin Sherin vilkuttavan minulle hymyillen. Hymyilin takaisin (näyttäen varmasti totaaliselta idiootilta) ja huiskautin kättäni varovasti. Sher komensi koiria pari kertaa napakasti, saaden hännänheiluttajat hiljenemään lähestulkoon kokonaan. Sitten hän taputti käsiään pari kertaa ja sanoi kuuluvaan ääneen:
"Okei, kaikki ilmoittautuneet näyttäisivätkin nyt olevan paikalla, joten eiköhän aloiteta! Tervetuloa kaikille, mukavaa että pääsitte osallistumaan tähän Yöpaimenen kevään 2014 tervetulotapahtumaan! En nyt kiusaa teitä sen ihmeemmillä aloitushöpinöillä, vaan siirrytään suoraan asiaan, eli luvassa olisi pienimuotoinen henkilökunnan esittäytyminen." Tällä välin Melisa ja tuo nuori mies olivat siirtyneet seisoskelemaan Sherin viereen. Hämmästelin hieman, sillä olin kuvitellut tuon pojan kuuluvan myös hoitajiin. No, pianhan se selviäisi.
"Minulla lienee kunnia aloittaa", virnisti Sher ja jatkoi: "Uskoisin kaikkien tuntevan minut, jos ei muuten niin vähintäänkin nimeltä, joka on siis Sher. Ikää on 25 vuotta ja Yöpaimenen tilaa on tullut pyöritettyä jo reippaat viisi vuotta. Huh, miten kuulostaakin pitkältä ajalta! No, asiaan. Koiria olen aina rakastanut ja tulen rakastamaan, niiden lisäksi myös muut eläimet ovat sydäntä lähellä ja se olikin isoin syy ammatinvalintaani, joka on siis eläinlääkäri." Sher pohdiskeli ohikiitävän hetken ja sanoi sitten:
"Enpä keksi mitään olennaista lisättävää, paitsi että minulta voi aina kun siltä vaan tuntuu tulla kyselemään asioita aiheesta ja sen vierestä! Oliskohan sitten Melisan vuoro?" Melisa nyökkäsi hymyillen Sherille ja esitteli sitten vuorostaan itsensä. Lyhyesti ja ytimekkäästi hän kertoi olevansa 19-vuotias, oppisopimuksella Yöpaimenessa ja Sherin vanhempien lehmätilalla opiskeleva nuori nainen, jolla on useiden vuosien kokemus koirista. Hän mainitsi myös kelpieitä kasvattavasta kennelistä, jonka omisti äitinsä kanssa, sekä ohjaamistaan tottelevaisuuskursseista.
"Naiset, aina niin innokkaina puhumassa itsestään", tuo Melisan vieressä seisoskellut nuori mies puuskahti muka-teatraalisesti, saaden muutamat hoitajista naurahtamaan. Melisa törkkäsi nauraen nyrkillään nuorukaista kylkeen ja sanoi:
"Noniin, sitten taitaakin olla arvon herra Vitsiniekan vuoro!" Tuo nuori mies hymyili vinosti ja esitteli itsensä Maxxieksi. Hän kertoi täyttäneensä jokunen aika sitten 18 vuotta ja toimivansa pääasiassa kennelin kaupassa, huolehtien tilauksista sun muista asioista. Tämän lisäksi hän sanoi olevansa ajoittain myös "jokapaikan höylä", auttaen Sheriä kaikessa tarvittavassa.
"Ja etenkin enemmän tai vähemmän pulassa olevia hoitajatyttöjä", Sher lisäsi, iskien samalla silmää meille.
"Totta tuokin", naureskeli Maxxie pienen punan värittäessä poskiaan.
Henkilökunnan esittäydyttyä oli meidän hoitajien vuoro tutustua toisiimme. Pienen hetken ajan kestänyt hiljaisuus rikkoutui, kun tuo tyttö, jonka muistin ensimmäiseltä kerraltani kennelillä, aloitti:
"Tuota, no minä voisin vaikka kertoa ekaksi itsestäni?" Muut nyökkäilivät myöntävästi, ja niin hoitajaporukkamme esittäytyminen pääsi vihdoin vauhtiin. Ensimmäisenä esittäytynyt nuori nainen oli mousku, jonka persoonallinen lempinimi palautui vihdoin mieleeni. Hänen jälkeensä myös muut uskaltautuivat kertomaan itsestään vuorotellen. Jokainen meistä kertoi hieman vaihdellen tiivistetyn esittelyn itsestään, kuten iän, hoitokoiransa ja miten oikein päätyi Yöpaimeneen hoitamaan. Uskaltauduin itsekin avaamaan suuni, ja kertomaan sen kummemmin sanoissani sekoilematta hieman itsestäni. Onnekseni tunnelma oli jo alkanut sen verran rentoutua, että pahin jännitykseni ja kankeuteni oli päässyt kuin huomaamatta karisemaan. Jokaisen esittäydyttyä, kertasin mielessäni nopeasti paikalla olevien hoitajatovereideni nimiä päässäni: mousku, Saana, Camilla ja Kaisa, jonka muistin myös nähneeni aikaisemmalla kerralla. Keskustelu pääsi nopeasti porukkamme kesken valloilleen, ja lyhyessä ajassa kerettiin käydä läpi aiheita aina opiskelusta ja työskentelystä omiin lemmikeihin ja kommelluksiin hoitokoiriemme kanssa. Vaikka en paljon saanutkaan sanottua, aloin tuntea jo orastavaa tunnetta ryhmään kuulumisesta, joka sai pienen kestohymyn liimautumaan kasvoilleni ja innostuksen läikähtelemään sisälläni.
Sherin ilmoitus keskeytti puheensorinan.
"Nyt olisikin aika lähteä metsälenkille hännänheiluttajien kanssa! Käykää jokainen nappaamassa hoidokkinne matkaan mukaan, niin suunnataan sitten kohti laavua." Innokkaina suuntasimme kohti ulkotarhaa, jossa koirat olivatkin malttamattomina odottelemassa. Karvakuonot olivat tavallisesti tottuneet olemaan vapaina piha-alueella, mutta nyt, kun ne oltiin hetkeksi laitettu suljetun tarhanoven taakse liikenteen varalta, vaikuttivat ne jo melkoisen valmiilta pääsemään liikkumaan vapaammin. Tarhan
ovi aukaistiin, ja jokainen löysi varsin vaivatta oman hoitokoiransa. Ilokseni huomasin Macin jo tunnistavan minut, ainakin se tuli häntä heiluen ja kieli vallattomasti suusta roikkuen minua nuuskuttelemaan. Rapsutin hieman koiraa ja kytkin sen lainaamaani hihnaan.
"Koirien voi antaa myös olla vapaana, kun mennään kuitenkin sen verran tuttuja reittejä", Sher huikkasi meille. Hieman arkaillen irrotin koiran hihnasta. Rullasin nahkaisen taluttimen ja tungin sen taskuuni kaiken varalta. Maxxie ja Melisa ottivat hoitaakseen toistaiseksi hoitajaa vailla olevat koirat, ja niin aloimmekin olla kaikki valmiina. Lähdimme suuntaamaan pihan poikki kohti metsäpolkuja. Kohensin selässäni roikkuvan repun asentoa ja suoristin selkää, nyt se sitten olisi menoa!
Sää ei ollut kovin kummoinen, maa oli märkä sadekuuroista ja lämpötila oli selkeästi plussan puolella. Harmaasta ilmanalasta huolimatta Yöpaimenta ympäröivä metsä näytti upealta, lähestulkoon satumaiselta. Seurueemme onneksi tiheä puusto siivilöi suurimman osan tihkuttavasta sateesta, ja pysyimme melko hyvin kuivina. Koirilla riitti virtaa, ja ne ryntäilivät vähän väliä suuntaan ja toiseen. Mac pysyi melko hyvin jo lähelläni, mutta sekään ei voinut vastustaa laumatovereidensa kisailua, vaan hilpaisi välillä rynnistämään toisten mukaan. Koirien innokkuus kirvoitti kaikkien naamalle hymyn. Sher kertoili taivaltaessamme juttuja koiristaan, sekä metsästä jossa kävelimme. Hän oli asunut näillä seuduilla koko ikänsä, ja onnistunut lapsuudessaan eksymään kerran jos toisenkin sokkeloiseen metsikköön. Matkan taittuessa porukkamme oli hieman hajaantunut, osan kävellessä porukan etunenässä ja osa hieman jäljessä. Itse olin pysytellyt melkolailla porukan etupäässä Sherin ja Melisan lähettyvillä, jossa kanssani kävelivät myös Saana ja mousku. Hieman taaempana meitä seurasivat Kaisa, Camilla ja Maxxie. Kuulin Maxxien innokkaan puheen ja vitsailut selkeästi, ja vilkaistessani taaksepäin näin Camillan pyörittelevän silmiään huomaamattomasti pojan hersyvälle kerronnalle. Käänsin katseeni eteenpäin hieman jännittyneenä. Entä jos Maxxie tulisikin puhumaan minulle? Mitä edes osaisin sanoa? Tunsin ujon puolen itsestäni jo sen verran hyvin, että tiesin meneväni aina täysin lukkoon keskustellessani vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Pudistin hieman päätäni, koittaen saada nuo ajatukset kaikkoamaan päästäni. Nyt keskittyisin taas olennaiseen kaikenlaisten turhanpäiväisten ajatusleikkien sijaan!
-- Jatkuu mahdollisimman pian! --
Feb 24, 2014 12:16:51 GMT 2
*
Feb 24, 2014 12:16:51 GMT 2
*
Oon nyt palannu lomalta ja koitan päästä mukaan taas pyörittämään Yöpaimenta aktiivisesti, mutta sen verran on sanottava että ehkä muutama päivä on nyt vähän hiljaisempaa.
Mar 13, 2014 8:58:18 GMT 2
Oon nyt palannu lomalta ja koitan päästä mukaan taas pyörittämään Yöpaimenta aktiivisesti, mutta sen verran on sanottava että ehkä muutama päivä on nyt vähän hiljaisempaa.
Mar 13, 2014 8:58:18 GMT 2