Amalia ja Carol (+ pupula)

Amalia – Carol – perustottelevaisuuskurssi, ensimmäinen kurssipäivä – [3]

Enkai unohtanut?

Avasin silmäni nenpöpperöisenä ja haukottelin makeasti. Vilkaisin kalenteriani ja jäin tuijottamaan ympyröityä kohtaa. Sunnuntai, 16.2. Se oli ympyröity huolimattomasti punaisella tussilla. ”Kai” oli mennyt puoliksi tussin alle, niin, ettei nimeä näkynyt kunnolla. Hetkinen, eilen oli lauantai, joten tänään on sunnuntai… Mitä ihmettä olin unohtanut?

Hipsin alakertaan keittiöön ja istahdin pöydän ääreen Snoopy yöpvussani. Pikkuveljeni oli jättänyt murot ja maidon pöytään.
”Kimi, kauanko nää on ollut tässä?” huusin pikkuveljelleni.
”Öö.. Ehkä tunnin”, poika vastasi. Hymähdin. Keittiön aina-oikeassa-ajassa digitaalikello näytti 10:28. Nukuin harvinaisen myöhään. Ehkä se johtui siitä että viime iltana olin ollut sängyssä lukemassa ’Koiran kieli’ kirjaa vasta yhdeltätoista. Perjantai-iltana oli ollut kaninäyttely, johon tietysti osallistuin perheemme rhön rotuisen kanin, Kissan kanssa. Näyttely kesti 5 tuntia. Mutta kyllä mukaankin sieltä tarttui jotain; Kissa tuli rhönien sarjassa uroksien sarjassa toiseksi parhaaksi, ja sen sai illalla herkutella porkkanoilla joita tuli palkinnoksi. Kotiin pääsimme vasta 10 illalla. Sekin oli väsyttävää.
Kävelin hakemaan lautasen muroille. Ei kai haittaisi jos maito olisi vähän lämmintä? Tartuin posliiniseen kuperaan lautaseen ja löntystelin pöydän ääreen.

”Huomenta Amalia”, äiti asteli keittiöön venytellen käsiään.
”Huomenta äiti”, vastasin ja peitin murot maitokerroksen alle. Ne alkoivat poksua ja raksua, eli ’puhua’ kuten muropaketissa lukee. Lastasin suuni täyteen muroja.
”Eikös sinulla olekkin tänään se perustottelevaisuuskurssi Carolin kanssa?” äiti ihmetteli.
Purskautin murot suustani suoraan keittiön pöydälle. Osittain se johtui äidin puheesta ja osittain siitä että suussani maistui hapan maito ja muromössö.
”Niin mitä?!”
”Niin, sanoit eilen että joku hoitajista pitää kurssin. Olit niin innoissasi että jopa ympyröit kalenteristasi tämän päivän, halusit olla ajoissa paikalla”, äiti sepusti ja haki itselleen aamiastarvikkeita.
”Olin kokonaan unohtanut, kiitos äiti!” selitin nopeasti ja kiskaisin maastonvihreän pitkän ulkotakkini niskaan ja hyppäsin vihreisiin kumppareihini. Vedin pipon päähäni ja lähdin ulos.

Ulkona oli niin liukasta etten ollut voinut lähteä matkaan pyörällä. Viikolla oli ollut peräjälkeen pakkasta ja suojakeliä, joten tiet olivat ihan jäässä. Hiekoittaja oli ilmeisesti lomalla tai lakossa, sillä teitä ei vieläkään oltu hiekoitettu. Kävelin ojassa koska en halunnut liukastua. Kiihdytin juoksuun ja juoksin hetken matkaa.
Pian hiljensin takaisin kävelemään ja kaivoin taskustani rytistyneen paperimytyn. Avasin sen ja tarkastelin sen sisältöä.

Perustottelevaisuuskurssin sisältö
1. Kurssikerta l 16.02.2014 klo. 11.00 - 14.00, Yöpaimenen Agilityhalli
Ensimmäinen kurssipäivä alkaa aamupäivällä yhdentoista aikaan, jolloin on mahdollisuus jonkin aikaa tutustua toisiin kurssilaisiin ja heidän koiriinsa. Tutustumisen jälkeen aloitetaan tottelevaisuuden alkeet kontaktiharjoitukset naksuttimen kera. Jokainen saa toimia oma alotteisesti, kokeilla, kuinka olisi helpointen saada kontaktia ja miten naksutin toimii. Kontaktiharjoitusten jälkeen pidetään pieni tauko, jottei koirat kyllästyisi. Mahdollisuus tauon aikana on pitää koiran kanssa pieni leikkituokio, taikka vain harjailla koiraa, ja muuten toimia rauhallisesti koiran kanssa. Näytän myös esimerkkiä hoitokoirani Pessin kanssa. Tämän jälkeen jatketaan luoksetuloharjoituksella. Tässä tapauksessa tarvitaan kaksi hoitajaa, hoitajat saavat keskenään päättää yhteistyökumppaninsa. Luoksetuloharjoittelun jälkeen ensimmäinen kurssipäivä päättyy.

Olin niin syventynyt lukemiseen, etten ollut nähnyt mihin oikein kävelin. Havahduin ja huomasin etteivät maisemat olleet tuttuja. Suuren aidan portin tilalla oli kapea hiekkatie. Olin siis mennyt jo Yöpaimenen ohi. Juoksin nopeasti takaisin päin kunnes näin tutun, punaisen rakennuksen kattoa. Toivottavasti en ollut ainakaan kovin myöhässä.

”Eiköhän jo aloiteta. Amalia on varmaankin unohtanut”, Sher sanoi Nitalle, kurssinpitäjälle.
”Öh, anteeksi, olen myöhässä…” kurkistin agilityhallin liukuovesta sisään.
”Juu, kymmenen minuuttia…” Nita sanoi, ”no, ei se mitään. Ehdit vielä mukaan. Hae Carol ulkotarhasta niin voimme aloittaa.
Nyökkäsin ja juoksin hakemaan hoitokoirani. Carol odotti minua jo malttamattomana.
”Juu juu”, sanoin sille leikkisästi ja nappasin oven karmissa roikkuvan taluttimen käteeni. Klapsautin sen kiinni Carolin pantaan ja talutin koiran ulos tarhastaan.

”Ensin voidaan tutustua toisiimme”, Nita sanoi kun saavuin hallille Carolin kanssa.
”Hei, minä olen Inari”, tytöt alkoivat jutella toistensa kanssa.
”Moi”, joku sanoi. Näin edessäni tytön, jolla oli oranssit, lyhyet hiukset ja siniset silmät. Tyttö oli hiukan minua pidempi.
”Hei”, vastasin. Carol ryntäsi salamana haistelemaan tytön hoitokoiraa.
”Carol, hei, en antanut vielä lupaa”, sanoin ja pyysin koiran takaisin vierelleni, ”anteeksi, Carol on vähän ADHD tapaus…”
”Sen kyllä näkee”, tyttö naurahti.
”Olen Amalia”, sanoin ja kumarruin silittämään tytön samojedia.
”Minä olen Saana, hauska tutustua”, tyttö esittäytyi, ”ja tämä tässä on Wanja.”
Juttelimme hetken aikaa harrastuksistamme, perheistämme ja tietenkin koirista.

”Noniin, nyt voisimme aloitella naksutinharjoitukset”, Nita sanoi ja otti muovipussista jokaiselle oman naksuttimen.
”Yrittäkää saada koira kuuntelemaan sinua. Sinä olet koiran päätähti ja kaikki keskittyminen tulee suunnata sinuun ja käskyihisi. Voin näyttää harjoituksen muutaman kerran Pessin kanssa, mutta yrittäkää tehdä harjoitus oma-aloitteisesti ja kokeilla erilaisia tekniikoita koiran huomion saantiin.”

Harjoittelu oli kivaa, mutta vähän haastavaa. Carol ei aluksi meinannut ottaa katsekontaktia minuun. Kun se lopulta otti, kehuin vuolaasti ja silittelin koiraa.
”Hyvä Carol”, hymyilin koiralle ja rapsutin sitä korvan takaa. Kokeilin tehtävää vielä muutamia kertoja, kunnes Carol päätti ettei tämä olekaan enää kivaa. Niinpä se otti hatkat ja lähti juoksemaan agilityhallin toiseen päähän. Yritin parhaani mukaan kutsua koiraa, mutta pyynnöt kaikuivat täysin kuuroille korville. Lähdin marssimaan koiraa kohti. Kun olin siitä metrin päässä, se otti jotain suuhunsa ja lähti juoksemaan karkuun.
”Carol, et viitsi nyt”, yritin maanitella koiraa luokseni. Mutta ihan turhaan. Se juoksi suoraan Sherin luo, joka tuli katsomaan edistystämme.
”Öhöh, anteeksi Sher. Carol lähti äsken vain juoksemaan maneesia ympäri, eikä se kuullut pyyntöjäni”, selitin.
”Voi Carol sinua”, Sher naurahti ja piti koiraa aloillaan tai muuten se olisi jo lähtenyt taas karkuun.
”Tämä tauko riitti varmaankin koirille ja hoitajille? Nyt voisimme jatkaa luoksetuloharjoituksella. Ottakaa parit ja menkää vastakkain noin kymmenen metrin päähän toisistanne.
”Voisitko olla parini?” Saana ehdotti.
”Toki”, hihkaisin ja ravasin Saanan kanssa maneesin toiseen päähän.
”Kokeillaanko ensin Carolin kanssa?” Saana kysyi.
”Taidan antaa Carolin hetken aikaa levähtää, se sai varmaankin juosta jo tarpeeksi”, naurahdin.
”Juu, voidaan kouluttaa Wanjaa.”
Saana otti hoitokoiransa kiinni ja minä pyysin Carolia istumaan. Ujutin varmuuden vuoksi sen taluttimen jalkani ali.
”Odota”, Saana pyysi Wanjalta.
Odotin hetken aikaa, ja pyysin samojedia sitten luokseni. Se juoksi valkoinen turkki hulmuten viereeni ja kehuin sitä paljon.
”Hyvä Wanja, hieno tyttö.”
Toistimme saman Saanan kanssa muutamia kertoja, kunnes Nita pyysi meitä vaihtamaan koiraa. Irrotin Carolin taluttimen sen pannasta ja annoin koiralle käskyn istua ja odottaa. Saana levitti kätensä ja kutsui Carolia. Neiti lähti virtaviivaisena Saanan ja Wanjan luo.
”Hienoa Carol”, Saana hymyili koiralle. Teimme harjoituksen vielä pariin otteeseen. Carol meni lopuksi todella kiltisti, kiltimmin kuin odotin. Ajattelin että irti päästettäessä Carol ryntäisi jonnekkin minne sen ei kuuluisi.

”Kiitos kaikille ensimmäisestä kurssipäivästä, minulla oli ainakin todella hauskaa”, Nita kiitteli.
”Kiitos Nita, minullakin oli mukavaa. Carolillakin oli varmasti”, vastasin ja silitin hoitokoiraani joka istui vierelläni uskomattoman nätisti.

Vein Carolin sen ulkotarhaan ja sanoin sille heipat. Sitten lähdin kävelemään jäistä tietä kotiin.
”Toivottavasti en unohda tulla seuraavalle kurssille”, ajattelin ääneen.