mousku ja Kaapo

« Prev
1
Next »

Sher Administrator Posts: 48	mousku ja Kaapo Feb 11, 2014 18:50:32 GMT 2 Quote Select Post Deselect Post Link to Post Member Give Gift Back to Top Post by Sher on Feb 11, 2014 18:50:32 GMT 2 mousku Hoidokit: Sherdriver's Picasso "Kaapo" Aloittanut hoitamaan: 21.01.2014
	Last Edit: Feb 16, 2014 17:09:26 GMT 2 by Sher

mousku
New Member

Posts: 5

mousku ja Kaapo Feb 16, 2014 9:50:07 GMT 2

Quote

Post by mousku on Feb 16, 2014 9:50:07 GMT 2

TERVETULOTAPAHTUMA 11. HELMIKUUTA
Makkaraa ja vaahtokarkkiunelmia

Kevyt tuulenvire pyyhki kasvojani, kun kävelin puoli yhdeksän aikaan aamulla kohti Yöpaimenen kenneliä. Olin käynyt kennelillä jo pariin otteeseen katsomassa hoitokoiraani Kaapoa, mutta tänään kyse ei ollut tavallisesta vierailukerrasta vaan Sherin järjestämästä tervetulotapahtumasta, johon hoitajat olivat saaneet ilmoittautua. Perhoset lentelivät vatsassani samaan tapaan kuin ensimmäisellä vierailukerrallani - elleivät jopa pahemmin - mutta jotenkin onnistuin hillitsemään tuota sisälläni vellovaa jännitystä edes jotenkin. Pitämään sen pienesti aisoissa ja olemaan päästämättä sitä täysin valloilleen. Tiesinhän kokemuksesta, että silloin mistään ei tulisi mitään ja aika kuluisi paidan helman levottomaan nyppimiseen tai alahuulen häiritsevään järsimiseen. Ja sellaista kuvaa en sentään halunnut muille hoitajille tai "henkilökunnalle" antaa.

Huokaisin hiljaa ja mietin, pitäisikö hidastaa vauhtia. Tai kenties oli hyvä, että olin aikaisin paikalla. Voisin kenties käydä nopeasti moikkaamassa Kaapoa tai jutella tuokion kahden Sherin kanssa. Vedin parkatakkiani paremmin päälleni ja korjasin repsottavaa, äidin tekemää huivia. Ajattelet aivan liikaa mousku, tiedät sen itsekin. Voisit joskus ottaa hieman rennommin ja unohtaa ainaisen stressaamisen. Rauhoitu niin kaikki menee hyvin. Tuntui kuin puolet minusta olisi käskenyt ajatella järkevästi ja katsoa, mitä tuleman piti - toisen puole samaan aikaan kamppaillessa pääsystä valtaan ja ajamaan askeleeni takaisin kotiin, pois tästä jännitystä lietsovasta tilanteesta.

En voi sanoa, että kennelin pihapiirin ja tuttujen rakennusten näkeminen olisi yhtään helpottanut jalkojeni tärinää (jota ulkopuolinen tuskin havaitsisi, mutta joka itselleni tuntui pahimman laatuiselta maanjäristykseltä), mutta koin silti ottaneeni harppauksia eteenpäin. Ja ennen kaikkea, en ollut perääntynyt, vaikka mieli olisikin välillä tehnyt. Pysähdyin portille vetämään syvään henkeä ja tähysin sen jälkeen, näkyikö pihalla elonmerkkejä. Annoin varovaisen hymyn kaartua huulilleni, kun näin Kaapon juoksevan pihan poikki tervehtimään häntä iloisesti heiluen.

"Kas hei, pikkuinen. Mitä sinulle kuuluu? Odotatko jo innolla päivää?" Kyyristyin rapsuttamaan koiraa korvien takaa ja annoin huulieni kaartua yhä leveämpään hymyyn Kaapon nautinnollisen päänkallistuksen mukaan. Jännitykseni tuntui laukeavan. Tärinä jaloissa oli ensin yhä voimakkaampi, mutta lopulta se vain katosi ja alkoi tuntua siltä, että ehkä voisin sittenkin hieman rentoutua. You have to relax, girl! Virnistin ajatuksilleni ja nousin juuri parahiksi nähdäkseni Sherin suuntaavan keskelle pihaa. Kellon vilkaisu osoitti minulla olevan vielä lähes varttitunti aikaa, joten päätin tarjoutua avuksi, mikäli sellaista tarvittaisiin.

"Sher, tarvitsetko apua jossain?" huudahdin nuoren naisen suuntaan ja heilautin samalla kättäni tervehdykseksi.
"Itse asiassa kaikki alkaa olla valmista."
"Selvä. Öhm.. Onko muita tyttöjä näkynyt?"
"Camilla ja Saana ovat Melisan kanssa sisällä, Inari ja Kaisa varmaan tulevat kohta.. Kas, Inari ilmestyikin saman tien!"

Käänsin katseeni Sherin osoittamaan suuntaan ja tervehdin nopeasti lähenevää tummahiuksista tyttöä. Tyttö hymyili varsin arasti, laski katsettaan vähän väliä maahan ja pysähtyi lopulta lähellemme heilautettuaan ensin pienesti kättään.
"Hei Inari! Jäättekö tytöt tähän odottamaan Kaisaa? Voisin hakea muut sillä välin sisältä niin päästään heti aloittamaan, kun kaikki ovat koossa", Sher hymyili tyypilliseen tapaansa ja suuntasi sen enempiä vastausta odottamatta kulkunsa kohti toista päärakennusta. Me jäimme Inarin kanssa kahden seisomaan hiljaisuuden keskelle ja odottamaan, kummalle hiljaisuus lopulta olisi liikaa.

"Sinä olet siis Inari?" avasin lopulta suuni ja katsoin kengänkärkiään tuijottelevan tytön suuntaan. "Minä olen Mousku."
Saatoin nähdä tytön olkapään värähtävän. "Mousku?"
"Älä kysy. Sen alkuperä on melko erikoinen.. Tai itse asiassa.. En edes tarkalleen muista, mistä se on peräisin. Minua on taidettu aina kutsua Mouskuksi." Taas se alkoi. Jännitys. Yltiöpäinen hölöttäminen, jolla peittelin ujouttani. Aina se yritti tulla ja ottaa vallan. Saattaisin puhua mitä sattuu, jos en olisi varuillani. Miten se aina menikin tähän?

"Hei te siellä, oletteko hoitajia?" kuului lennokas huunahdus hieman kauempaa. Hätkähdimme molemmat, mutta pian katseeni tarkentui tyttöön, joka hölkotti meidän luoksemme. Hän oli ilmeisesti muutaman vuoden itseäni nuorempi ja näytti siltä, kuin olisi juossut koko matkan kennelille.
"Juu. Tässä on Inari ja minä olen.. Mousku. Sinä olet varmaankin Kaisa? Sher pyysi meitä odottamaan sinua", hymyilin tytölle.
"Juu, olen. Hauska tutustua teihin. Onko kello jo paljon? Pyöräni kumi katkesi ja jouduin juoksemaan. Ajatelkaa! Luulin, että myöhästyisin kunnolla", Kaisa selosti yrittäessään samalla tasoittaa hengitystään.
Vilkaisin kelloani. "Ei huolta, se on vasta pari minuuttia yli. Ei sinua kukaan nirhaa", sanahdin helpottuneena huokaisevalle tytölle ja käänsin katseeni päärakennukselta suuntaavaan joukkioon. "Pääsemme ilmeisesti aloittamaan nyt. "

Tyttölauma muodostautui ringiksi ja kaikkien katseet suunatutuivat Sheriin, joka avasi tervetulotapahtuman:
"Hienoa, että näin moni pääsi osallistumaan tähän helmikuiseen tervetulopahtumaamme! Ohjelma on ollut näytillä ilmoitustaululla, mutta ajattelin tässä käydä sen vielä karkeasti läpi, jotta päivän kulku muistuisi edes suurinpiirtein kaikkien mieliin. Eli eli. Ensin hoidetaan esittäytymiset, minkä jälkeen otetaan koirat mukaan - niistä osa tässä jo pyöriikin ympärillä - ja suunnataan laavulle paistelemaan makkaraa. Puolen päivän aikaan olisi tarkoitus kierrellä tämä meidän miljöö tutuksi ja jakautua sen jälkeen kahteen harjoitteluryhmään flyballin ja agilityn merkeissä. Ruokailun jälkeen onkin sitten hieman vapaampaa toimintaa ja päivä päättyy noin neljän maissa.. Mutta mutta. Toivottavasti kaikille tulee oikein kiva päivä!"

Taputukset raikuivat pihassa, minkä jälkeen varsinaiset esittäytymiset päästiin aloittamaan. Siitä huolimatta, että Sher oli meille jo varsin tuttu, pääsi hänkin vielä uudestaan muita ennen ääneen.

"Jotta muiden ei tarvitsisi jännittää niin paljon, voisin vielä sanoa sanasen itsestäni. Olen tosiaankin Sher - tätähän kukaan ei varmasti tiennyt - ja omistan Yöpaimenen kennelin. Ikää löytyy 25 vuotta, koiria mukava lauma ja koulutukseltani olen eläinlääkäri. Maalla syntynyt, elänyt ja kasvanut, enkä pois muuttaisi. Irtiottoja sitten välillä kuitenkin tuonne kaupungin suuntaan. Mutta niin.. Sitten varmaan Melisan vuoro, kun Maxxieta ei paikalla vielä näy."

"Hei! Minä olen tosiaankin Melisa. Opiskelen oppisopimuksella maatalousalaa ja tämän vuoksi hyörin täällä Yöpaimenen kennelillä. Puolet ajasta toimin sitten Sherin vanhempien lehmätilalla. Mitäs vielä..? Kasvatan kelpieitä äitini kanssa ja meillä on aina ollut koiria.. Saa aina tulla nykimään hihasta, jos on kysyttävää ja vaikka muutenkin. En pure." Melisa hymyili ja katsoi Sheriä. "Mites sen Maxxien laita mahtaa olla? Kai se hurmuripoika muistaa tulla?"

"Kyllä se lupasi tulla.. Voisin soittaa ja tarkistaa asian.."
Ennen kuin Sher ehti kaivaa kännykkää taskustaan kuului portin suunnalta lähestyvän auton hyrinä. Kaikkien katse kääntyi pihaan kääntyvän auton suuntaan ja selvää oli, ettei nuori kuljettajan kloppi voinut olla kukaan muu kuin Maxxie.

"Hellurei! Joko täällä kaipaillaan Maxxien korvaamatonta apua?" nuorukainen virnisti ja harppoi rinkiin Melisan ja Sherin väliin, laskien kätensä heidän harteilleen ja näin vetäen tytöt pieneen halaukseen.
"Kuules nyt Maxxie. Mitä on puhuttu kellon katsomisesta?" Sher iski meille muille silmää ja mutristi muka harmistuneena huuliaan Maxxielle.
"Eikö se ollutkaan puoli kymmenen kun piti olla paikalla? Anna anteeksi, Sher", Maxxie levitti kätensä ja väänsi kasvoilleen mitä surkeimman koiranpentu ilmeen.
"Senkin tomppeli. Esitteles nyt itsesi", Sher naurahti ja kääntyi meidän hoitajien puoleen. "Tässä on Maxxie, joka nyt toivottavasti kykenee esittelemään itsensä edes joten kuten järkevästi."

"Juups. Meikäläinen on tosiaan Maxxie, Max, Maximus.. Päättäkää itse millä nimellä kutsutte. Hyörin ja häärään pari kertaa viikossa täällä kennelillä, jahka tuolta lukioltani ja muilta kiireiltäni ehdin. Merlinin kanssa tulee peuhattua ja touhuttua vähän enemmänkin ja tuo kauppa on pitkälti mun vastuullani. Oma auto löytyy kanssa eli millään isukilta lainatulla nelipyöräsellä en ajele. Että sellaista sitten. Jos haluaa jotain kysyä, niin siitten vaan kysyy", Maxxie virnisti levästi ja sai muutamat tytöt rivissä tirskumaan oikein kunnolla.

"Hienosit hoidettu homma kotiin, Maxxie", Sher myhäili ja viittoi sitten meitä tyttöjä esittäytymään toisillemme. Vuorollaan kukin meistä kertoi nimensä, ikänsä, hoitokoiransa ja hieman taustaansa siitä, miten oli päätynyt kennelille ja mitä oli elämässään ehtinyt tehdä. Muutamat avautuivat myös tulevaisuuden koirahaaveistaan. Esittelyjen jälkeen jännitykseni alkoi viimein olla kokonaan mielestä pois suljettu asia, joten pääsin rauhassa keskittymään loppupäivän toimintaan. Harmittelin hieman, ettei Nita ollut osallistunut tervetulotapahtumaan - hän oli hoitajista ainoa, jonka olin ennen tavannut - mutta ajattelin kuitenkin, että nyt oli mahdollisuus tutustua paremmin myös muihin tyttöihin.

"Etsikääpäs tytöt omat hoidokkinne, niin me napataan Maxxien ja Melisan kanssa ylimääräiset koirat kasaan ja päästään sitten liikkeelle. Olihan kaikilla omia eväitä mukana, että jaksatte ruokailuun asti?"
Muutama iloinen ja myöntävä vastaus kaikui ilmassa, minkä jälkeen kukin suuntasi etsimään omaa hoidokkiaan. Löysin Kaapon varsin nopeasti, sillä se oli kierrellyt kummallista höpöttävien ihmisten rinkiä tiiviisti tarkkaillen tapahtumien kulkua ja tuli kutsusta innokkaasti luokse. Selässäni roikkuva ruskea, nahkainen reppu herätti siinä kovasti mielihaluja, mutta käskystä se luopui repun suuntaan kurottelusta ja suostui sen sijaan kulkemaan perässäni, kun kuljin tarkkailemassa, kaipaisiko joku vielä apua vai olivatko kaikki valmiita lähtemään. Sher oli napannut mukaansa muutaman hihnan varmuuden vuoksi, mikäli joku koirista ei jostain syystä jaksaisikaan keskittyä, mutta saisimme kuulemma pitää koirat hyvillä mielin irti - tehdä pieniä harjoituksia niiden kanssa ja muuten antaa niiden kulkea haistelemassa koloja ja kiertelemässä noin muutenkin hieman omilla reiteillään. Tärkeintä olisi kuulemma seurata niiden olemusta ja oppia tuntemaan eleitä, joilla ne viestittivät ja ilmaisivat asioita. Hymyilin pienesti ja vilkaisin Melisan suuntaan. Hän oli napannut vierelleen Nitan hoitokoiran, minulle Kaapon jälkeen tutuimman tapauksen, Pessin.

"Melisa, osaatko sanoa, miksei Nita päässyt osallistumaan?"
"Jos oikein ymmärsin, hän lähti jonnekin matkoille. Mahtoikohan olla ihan ulkomaille asti.. En osaa sanoa. Kannattaa kysyä, kun hän palaa. Lupasin joka tapauksessa katsoa Pessiä siihen asti. "

Nyökkäsin Melisalle ja huokaisin hiljaa. Katselin tyttöjä, joista jokainen oli viimein löytänyt oman hoitokoiransa ja mietin, kenen luokse suuntaisin kulkuni. Olin ujo ja arka, mutta kaipasin silti juttuseuraa. Ja jotenkin tunsin oloni Yöpaimenessa niin turvalliseksi, että höpöttely (jopa ilman ujouden peittämisaikeita) tuntui varteenotettavalta vaihtoehdolta. Katseeni osui punahiuksiseen tyttöön, joka taisi esittäytyä hetkeä aikaisemmin Saanaksi. Hän oli vaikuttanut sosiaaliselta ja iloiselta tapaukselta ja nytkin hänen huulillaan koreili leveä, hampaat paljastava hymy. Tyttö leikki kenenlin samojedinkoiran kanssa. Sen vanhemman tapauksen kanssa. Sherin seurassa sen sijaan olivat kennelin uusimmat tapaukset, joiden joukossa myös toinen samojedinkoira. Lähdimme liikkeelle Sherin perässä ja suuntasin askeleeni pirteän punapään luokse.

"Hei! Muistanko ihan väärin vai oliko sinun nimesi Saana?"
"Saanahan minä. Ja sinä olit..? Ei kun hei, älä sanokaan. Sinulla oli se lempinimi! Mousku?"
"Juu. Sinä et sentään kysynyt nimen alkuperää."
"Mieli kyllä tekisi. Mutta se mahtaa olla henkilökohtainen, kun et sitä jo paljastanut?"
"En nyt sanoisi niinkään. Enemmänkin monimutkainen ja turhan vaikeaselkoinen... You know."
"Ymmärrän. Asiasta kukkaruukkuun. Mitä sinulla on eväänä?"
"Pari pullaa, makkaraa ja vaahtokarkkeja."
"Vaahtokarkkeja, voi että! Miksen tajunnut ottaa?"
"Minulta kyllä riittää vaikka kaikille. En millään jaksa vedellä pussia yksinäni", virnistin ja nikkasin silmääni.
"Sounds really good!"
"Jep. Mihinhän se Kaapo mahtoi mennä?"

Katselin ympärilleni ja lopulta bongasin tutun hapsukorvan noin 20 metrin päästä. Kutsuin Kaapoa nimeltä. Koira pysähtyi, nosti katseensa suuntaani ja lähti parin taputuksen jälkeen syöksymään täysillä luokseni. Kehuin eteeni istumaan kiitänyttä koiraa vuolaasti ja hymyilin Saanalle.

"Yöpaimenen koirat ovat todella tottelevaisia", sanahdin.
"Niin ovat. Sher on tehnyt hienoa työtä niiden kanssa."
"Toden totta. Voi että.. Vielä joskus minulla on mahdollisuus ottaa se oma suloinen pentu ja koulia siitä mukava harrastuskaveri. "
"No varmasti on! Onneksi sinulla nyt on ainakin Kaapo. Nämä hoitokoirat ovat jo iso askel eteenpäin."
"Olet oikeassa. Voi että.. Pitäisiköhän sitä sitten ottaa pieni harjoitus tämän höpönassun kanssa.. Palaillaan juttuun laavulla."
"Juu, ehdottomasti. Jos ei muuten, niin tulen sitten kerjäämään vaahtokarkkeja."
"Ihan rauhassa vaan. Voi olla, että pistän sinut tekemään jotain niiden eteen."
Purskahdimme yhtäaikaa Saanan kanssa hersyvään nauruun, joka päättyi vasta Kaapon tökkiessä kirsullaan minua polvitaipeeseen.

"Kyllähän minä sinut huomaan, senkin höppänä."
Ohjasin Kaapon viereeni istumaan tiukalla sivu -käskyllä ja annoin merkin seurata. Uros liikkui hienosti rinnallani ja pysyi hidastuksista ja nopeutuksista huolimatta hyvin oikeassa kohdassa - muutamaa huolimatonta osuutta lukuunottamatta. Palkitsin koiran taskustani löytyvällä namipalalla ja ohjasin sen tällä kertaa eteeni istumaan. Muutamat istu-maahan-istu-maahan -toistot, komennus pysyä paikallaan ja lupa liittyä jälleen seuraamaan olivat Kaapolle mieleen. Sen silmiin syttyi jälleen tuttu tekemisen palo. "Olet sinä vaan upea poika! Nyt kaivetaan makkarat esiin."

Laavulla asetuimme kaikki aloillemme. Pääsin levittämään tavarani mukavasti laavukatoksen suojaan. Maxxie ryhtyi parin puun voimin sytyttämään nuotiota, ja Camilla suuntasi hakemaan lisää puita yhdessä Melisan kanssa. Minä, Sher ja muut tytöt ryhdyimme keskustelemaan koiraroduista ja erityisesti siitä, miten Sher oli päätynyt paimeniinsa ja millaisia vaiheita hän oli läpikäynyt ennen kuin kennel oli hänen nimissään. Oli mielenkiintoista kuunnella nuoren naisen sepustuksia ja mielipiteitä.

Nuotion sytyttyä sysäsimme makkarat ritilän päälle ja ryhdyimme niiden paistuessa mutustamaan muita eväitämme. Meidän oli Saanan kanssa tarkoitus odottaa vaahtokarkkien kanssa, mutta lopulta ryhdyimme sulattelemaan niitä tikkujen päissä jo ennen makkaroiden valmistumista ja mussutimme ne alkuruoaksi niin, että jaksoimme tuskin lopulta syödä suolaista osuuttamme. Puolet vaahtokarkkipussista katosi kuitenkin onneksi muiden suuhun, joten yksin emme joutuneet kärvistelemään seuranneiden mahakipujen kanssa. Kaapokin sai oman makkaraosuutensa ja hyvän ruokatauon jälkeen lähdimme mahat pullollaan talsimaan takaisin kennelille päin. Tällä kertaa matka sujui hieman hiljaisemmissa tunnelmissa ja vaikutti kovasti siltä, että väsymys oli alkanut ruoan jälkeen painaa.

Onneksi lenkin jälkeen oli luvassa niinkin yksinkertaista puuhaa, kuin paikkojen kiertämistä. Kuljimme lössinä Sherin, Melisan ja Maxxien perässä ja kuuntelimme heidän selostustaan milloin päärakennuksista, kaupasta ja koirien tavallisimmista paikoista, milloin agilityhallista ja rakennetussa pupulassa. Matkalla kohtasimme myös kennelin kissat, jotka kuitenkin luikkivat pois moisen hullun porukan lähestyessä niitä. Paikkojen kiertelyn jälkeen Sher kertoi vielä hieman kennelin ja rakennusten historiasta, koirien taustoista ja siitä, miten oli päätynyt hoitajatoiminnan painotukseen kasvatustoiminnan sijaan.

Selostuksen lomassa siirryimme agilityhallin suuntaan, missä tapahtui jako kahteen ryhmään. Camilla, Inari ja Kaisa siirtyivät alkuun Maxxien seuraan, minä ja Saana jäimme Melisan ryhmään. Kävimme hakemassa koirat hihnoissa mukaamme ja juttelimme matkalla niitä näitä. Kumpikin oli varsin innoissaan tulevasta. Hieman jännittyneinkin mielin palasimme takaisin hallille ja suuntasimme Melisan järjestelemälle puolelle aloittelemaan flyball kurssia. Sivusilmällä vilkuilimme, miten Maxxie opasti toisia tyttöjä hallin toisessa päädyssä, mutta Melisan rykäistyä merkitsevästi keskityimme täydellisesti hänen ohjeistuksiinsa.

"No niin. Voisin vaikka alkuun kertoa teille hieman flyballista lajina. Laji on kehitetty Yhdysvalloissa 70-luvulla ja se sopii kaikille koiraroduille. Kisoissa kaksi joukkuetta on vastakkain ja nopeampi joukkue pääsee jatkoon. Kaikki selvää tähän asti?"
Nyökkäsimme yhteistuumin.
"Rataan kuuluu neljä estettä, joiden yli koira hyppää. Sen jälkeen sen on määrä painaa laukaisunappia, jotta tennispallo lähtee esteiden takana olevan boxin sisältä. Koira nappaa pallon ja palaa sen kanssa esteiden yli ohjaajansa luo. Kun koira on hypännyt viimeisen esteen yli, seuraava koira saa lähteä liikkeelle. Tässä siis kaikessa yksinkertaisuudessaan kulku, jota alamme hieman harjoitella. Koska Nita ei päässyt osallistumaan, otin Pessin kaverikseni. Me voisimme vaikka alkuun näyttää, mistä on oikeasti kyse."

Siirryimme Saanan kanssa koirinemme hieman sivummas, kun Melisa näytti, miten tennispallot ladataan laatikkoon. Sen jälkeen hän irrotti Pessin hihnasta, ohjasi nartun tomerasti esteiden alkuun ja käski sen pysyä paikoillaan. Merkin saatuaan koira syöksyi esteiden yli laatikolle, painoi tassullaan laukaisinnappia ja palasi pallo huuliensa välissä takaisin Melisan luo. Melisalta irtosi nartulle vuolas kehujen sarja, minkä jälkeen narttu napattiin uudelleen hihnaan.

"Kumpi teistä haluaa aloittaa?" Melisa kysyi ja arvioi katseellaan meitä.
"Minä voin kokeilla ensin!" Saana hihkaisi ja siirtyi Melisan merkistä esteiden alkupäähän.
"Aloitetaan esteiden ylittämisestä. Voit ensin ohjata Wanjan esteiden yli niin, että koira on hihnassa. Päästetään se vasta sen jälkeen irti."

Melisa seurasi Saanan ohjausta tarkasti. Hihnan kanssa Wanja toimi varsin mainiosti ja myös hihnan irrotessa se jaksoi keskittyä Saanan merkkeihin ja ohjeisiin. Melisa nyökkäsi hyväksyvästi Saanalle ja kehotti nappaamaan koiran jälleen hihnaan, jotta me voisimme Kaapon kanssa yrittää samaa. Siiryin esteiden alkupäähän ja komensin uroksen sivulle. Hihna löysänä kävelin ripein askelin koira rinnalla esteiden läpi ja palasin alkupäähän, missä päästin Kaapon irti hihnasta. Se pyöri hetken levottomasti, mutta malttoi sen jälkeen asettua aloilleen kuuntelemaan, mitä siltä halusin. Annoin merkin ja syöksyin reippaampaan vauhtiin. Kaapo hyppi esteet nopeasti yli ja vaikutti melkein siltä, kuin se voisi tylsistyä moiseen yksinkertaisuuteen. Se oli haasteita kaipaava yksilö, minkä myös Melisa sanoi tietävänsä.

"Meillä on kaksi tuollaista boxia, joten voitte kumpikin harjoitella samaan aikaan laukaisimen painamista. Onhan teillä naksuttimet mukana? Jos ei, voitte hakea tuolta naulasta lainakappaleet", Melisa sanahti.

Kävimme kipaisemassa naksuttimet mukaamme ja suuntasimme laatikoiden luokse tutustumaan niiden toimintaan. Kun toimintaperiaate oli tullut tutuksi, ryhdyimme Melisan ohjeiden mukaan naksuttelemaan ja palkkaamaan koiria siitä, että ne tassuillaan koskivat laatikkoon ja lopulta itse laukaisimeen. Hymyilin pienesti, kun seurasin Kaapon keskittynyttä toimintaa. Sen aivot raksuttivat sellaista tahtia, että raksunan saattoi melkein kuulla. Toinen rakasti haasteita. Harjoittelun lomassa pidimme välillä lyhyitä taukoja, joiden aikana Melisa kertoi omaa taustaansa harrastuksen takaa. Tunnin aikana pääsimme Kaapon kanssa lopulta niinkin pitkälle, että se vähitellen alkoi ymmärtää, miten huiman hauskat tennispallot sai vapautumaan laatikosta. Sitä ilon määrää, kun onnistuneen suorituksen jälkeen koira juoksi pallo suussaan pitkin hallin puolikasta, joka meidän käytössämme oli.

"Teillähän meni oikein hyvin. Sitten vaan lisää harjoitusta, niin kyllähän teistä leivotaan joukkueita vaikka kisoihin asti", Melisa virnisti ja ohjasi meidät lopulta viimeisten kehujen ja pienten huomionarvoisten vinkkien jälkeen siirtymään Maxxien ohjaukseen hallin toiseen päätyyn, minne oli koottu mukavalta vaikuttava agilityrata. Voi että! Vihdoin pääsen kokeilemaan lajia Kaapon kanssa. Odotan niin innolla!

Maxxie aloitti tunnin näyttämällä meille esimerkkiä Merlinin kanssa. Parivaljakon yhteistyö oli varsin saumatonta ja kadehtittavaa, joskin yhdessä käännöksessä ilmeisesti häikkäsi jokin, sillä Merlin meinasi syöksyä väärään suuntaan. Maxxie kuitenkin paikkasi osaavasti tilanteen ja päätti suorituksen leveästi hymyillen ja meidän suuntaamme kumartaen. Sen jälkeen hän alkoi kädestä pitäen opastaa meitä siinä, miten mihinkin esteeseen kuului edetä ja miten ohjattiin. Koirat saivat välillä odottaa sivummalla, kun teimme kuivaharjoittelua peräkkäin Saanan kanssa. Välillä tuntui, ettei koko ohjauksesta tullut yhtään mitään, mutta Maxxien kehujen perusteella ainakin osa kummankin suorituksesta meni edes osittain putkeen. Aivan tunnin loppuun pääsimme kokeilemaan kertaalleen radan kokonaan läpi, minkä jälkeen ainakin oma innostukseni lajia kohtaan oli huipussaan. Mieleni teki vain hihkua siitä onnesta ja energiasta, mikä radan työstämisestä irtosi. Mahtavaa!

Ahkeran treenailun päätteeksi päästimme koirat aterioimaan ja siirryimme itsekin varsin nälkäisinä ruokapöydän ääreen. Sher oli valmistanut ison kattilallisen herkullista makkarakeittoa, joka upposi jokaiseen paikallaolijaan kuin pohjattomaan kuiluun. Keiton kanssa oli tarjolla tuoreita sämpylöitä, joten lukuisten santsikertojen jälkeen kenellekään ei varmasti jäänyt nälkä. Ruokailua siivitti iloinen, joskin varsin väsyneeksi vääntynyt keskustelu, jonka taso ei varsiniasesti huimannut päätä. Naurua ainakin piisasi!

Ruokailun jälkeinen vapaa-aika kului mukavasti ruokaa sulatellen ja toisten kanssa rupatellen. Sen jälkeen jäljellä olikin enää yksi tehtävä: jonkin tempun opettaminen hoidokille puolen tunnin sisällä. Itse en jäänyt temppua kauaksi aikaa pohtimaan vaan suuntasin Sherin luvalla agilityhallin suuntaan, jonne myös muita liittyi meidän seuraksemme. Varasin meille mukavan rauhallisen nurkan ja ohjasin Kaapon käden liikkeellä maahan, siitä kyljelle ja lopulta kierähtämään ympäri. Naks ja palkka. Toistojen jälkeen uros äkkäsi homman jujun ja kädellä ohjaamalla suoritti tempun jo varsin nopeasti. Käskyä en ottanut vielä mukaan - sen voisimme hioa jälkikäteen paikalleen.

Puolen tunnin jälkeen kokoonnuimme kaikki esittelemään opettamamme temput, joiden kirjo oli varsin värikäs. Kaapo meinasi heittää koko esiintymisen pelleilyksi, mutta suostui lopulta rypemään maassa sen verran, mitä kierähtäminen vaati. Sen jälkeen koiran ilme aiheuttikin melkoisen naurukohtauksen katsojissa - se näytti lähinnä siltä kuin sitä olisi loukattu ja alennettu pahemman kerran.

Hyvästien jälkeen väsynyt matkalainen pääsi nuokkumaan Maxxien auton takapenkille monen muun väsyneen sielunkumppanin kanssa ja lopulta uneksimaan onnellisena omaan sänkyynsä. Mikä unelmien päivä!

Last Edit: Feb 16, 2014 20:35:14 GMT 2 by mousku

mousku
New Member

Posts: 5

mousku ja Kaapo Feb 19, 2014 13:43:12 GMT 2

Quote

Post by mousku on Feb 19, 2014 13:43:12 GMT 2

PERUSTOTTELEVAISUUSKURSSI (1. KERTA) 16. HELMIKUUTA

Naks! Nami! Naks! - ja neiti Urhea

Päivä ei ollut osaltani lähtenyt käyntiin erityisen kehuttavasti. Olin onnistunut polttamaan aamupuuroni pohjaan, pursottamaan hammastahnan harjan sijaan puhtaalle paidalleni ja kaiken huipuksi miltei taittamaan nilkkani kaatuessani matkalla kauppaan. Jotenkin olin kuitenkin selvinnyt takaisin, saanut tungettua jotain kurkusta alas vatsan täytteeksi ja vieläpä suunnattua tarpeeksi ajoissa liukkaalle ja vetiselle tielle, joka johti Yöpaimeneen. Täytyy myöntää, että oloni oli helpottunut, kun seisoin kennelin pihassa varttia vaille yksitoista odottelemassa muita kurssilaisia.

Päätin lähteä saman tien hakemaan Kaapoa ulkotarhoilta, missä se loikoili koppinsa päällä. Kun ilmestyin tarhan ovelle, uros nousi seisomaan ja hyppäsi minut tunnistaessaan alas odottamaan pääsyä vapauteen. Yleensähän minulla oli tapana päästää Kaapo heti temmeltämään irti, mutta tämä päivä olisi poikkeus. Nyt ei riehuttaisi heti vaan keskityttäisiin ohjattuun toimintaan. Onneksi ohjaajaa ei tarvitse jännittää, kun Nitan kanssa käytiin jo aikaisemmin lenkillä ja rupateltiinkin mukavasti niitä näitä. Naksutinkoulutukseenkin olen jo jonkun verran perehtynyt - saa nähdä, miten se käytännössä onnistuu. Teoria on aina teoriaa ja käytäntö käytäntöä. Ihan oma asiansa.

Pujottauduin tarhan sisäpuolelle ja napsautin hihnan lukon nopeasti paimenen kaulapantaan kiinni. Sen jälkeen annoin sille luvan poistua tarhasta. Hymyilin Kaapolle pienesti ja vilkaisin ranteeni nahkahihnaista kelloa. Aikaa oli vielä runsaasti. Päätin nopeasti käyttää uroksen pellon reunassa tarpeillaan, minkä jälkeen suuntasimme takaisin pihan keskelle. Meidän paikalle ennättäessämme miltei koko porukka olikin jo kerääntynyt yhteen.

"Hei kaikki!" huikkasin astellessani lähemmäs pulputtavaa laumaa. Paluupostissa sain iloisia hymyjä, kädenheilautuksia ja muita tervehdykseksi laskettavia ja tarkoitettuja eleitä. Nita tarkisti osallistujalistan ja totesi yhden hoitajan vielä uupuvan. Kello oli kuitenkin sen verran yli määrätyn ajan, että hän päätti pienesti huokaisten aloittaa kurssikerran enempää odottelematta - oli paikalta puuttuja sitten unohtanut kurssin kokonaan tai vain myöhässä.

"Niille, joille kasvoni eivät ole tutut vielä tiedoksi, että olen tosiaankin Nita. Sher haki tälle perustottelevaisuuskurssille pitäjää, ja koska ajattelin kyseiseen hommaan kykeneväni, seison nyt sitten tässä selittämässä. Olen teille jo hyvissä ajoin lähettänyt infoa kurssikerroista Sherin kautta, mutta voisimme vielä käydä läpi tämän kerran ohjelman. Ennen sitä voisimme vielä käydä läpi kaikkien nimet. Itse tunti pidetään tuolla agilityhallissa - ei tarvitse sitten loskassa ja kylmässä kärvistellä", Nita lateli sujuvasti.

Juuri kun olimme aloittamassa nimikierrosta, pelmahti paikalle pahasti puuskuttava tyttö, jonka oranssit luonnonkiharat toivat elävästi mieleen elokuvan Urhea. Olin käynyt katsomassa sen vielä Suomessa majaillessani ja ihastunut ikihyviksi tuohon mielenkiintoiseen tarinaan. Mieleni teki paljastaa mieleeni putkahtanut ajatus, mutta jotenkin onnistuin hillitsemään itseni - enhän edes tuntenut koko tyttöä.

Ajatukseni kiemurtelivat muualla, kun muut esittelivät itsensä. Jotenkin onnistuin nappaamaan sanan sieltä ja sanan täältä ja ymmärtämään, että paikalla olivat Nitan lisäksi Amalia ja Inari. Siitäkin huolimatta hätkähdin oman vuoroni tullessa kohdalle. Sönkkäsin nopeasti virnistäen oman nimeni ja kielsin kyselemästä siitä. Miksi aina? Eikö olisi helpompaa ottaa oma nimi käyttöön ja unohtaa moinen lempinimi? Ei, ei, ei. Tiedät itsekin, että olet täysin juurtunut tähän nimitykseen - tuskin osaisit reagoida oikeaan nimeesi. Eihän edes äitisi käytä sitä nimeä enää! Päänsisäinen jupinani ei onneksi purkautunut huulien välistä muiden korvien kaapattaviksi.

"No niin. Nyt voidaankin suunnata hallille. Voin tässä matkalla vielä kertoa ensimmäisestä harjoituksesta", Nita aloitti. Hän hymyili leveästi, käveli reippain askelin Pessi rinnallaan ja alkoi selittää siitä, miten tärkeää nimenomaan kontaktiharjoitusten tekeminen oli. Minä olin haltioissani hänen tietomäärästään, vaikka toki olinkin jo aiemmin perehtynyt kontaktiharjoitteluun. Käytännön kokemusta ei kuitenkaan löytynyt, joten jännitys alkoi taas kouristella vatsanpohjassa. Kyllä sinä selviät, Mousku! Ota nyt hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni!

Pujahdin Kaapon kanssa sisälle hallin ovesta muiden jäljestä ja tähyilin vapaata paikkaa, jossa voisimme rauhassa aloittaa harjoittelun. Sopiva paikka näytti löytyvän, joten suunnistin hakemaan naksutinta seinässä roikkuvasta naulasta. Silmät puoliummessa kulkemisen seurauksena onnistuin tömähtämään päistikkaa päin neiti Urheaa, joka juuri ja juuri vältti kaatumisen hallin lattialle.

"Voi ei! Anteeksi ihan hirveästi, anteeksi. Ei ollut tarkoitus, voi ei.. Olen niin pahoillani!" sopersin hädissäni, mutta tytön kasvoille ilmestyvä leveä hymy sai minut huokaisemaan helpotuksesta.

"Ei huolta. Tämä on ihan okei. Kaipasinkin kunnon herätystä!" tyttö virnisti silmäänsä iskien ja houkutteli sen jälkeen koiransa seuraamaan.

Nappasin nopeasti naksuttimen mukaani ja suuntasin paikalle, jonka olin jo aiemmin bongannut. Sen jälkeen istahdin maahan ja hetken mietinnän jälkeen kaivoin namin taskusta, suljin sen kämmeneni sisälle ja jäin odottamaan, mitä Kaapo keksisi sen saadakseen. Alkuun koira haisteli käteni sisältöä tarkasti. Sen jälkeen vuorossa oli kevyiden tökkäisyjen sarja ja yritys avata käsi tassulla. Lopulta uros painautui tylsistyneenä maahan ja loi tiiviin katseen suuntaani. Naks! - ja käsi auki. Jo muutaman toiston jälkeen Kaapo alkoi ymmärtää, että katseen kohdistaminen silmieni suuntaan oli avain käden aukeamiseen ja sen myötä herkun saamiseen.

Seuraavaksi etapiksi otimme sen, että sama periaate toimi myös käden ollessa avoinna ja naksauksen kuultuaan Kaapolla oli oikeus ottaa nami palkkioksi. Tässä vaiheessa Nita kävi seuraamassa meidän tilannettamme ja kehui runsaasti Kaapon toimintaa. Olimme hänen mielestään muutenkin löytäneet sopivan tavan harjoitteluun. Ajoituksen kanssa Nita kehotti kuitenkin olemaan tarkkana, etten vahingossa palkkaisi koiraa väärästä asiasta.

Kontaktiharjoittelun lomassa Nita näytti Pessin kanssa muutaman mallisuorituksen, joiden aikana saimme pitää taukoa. Sen jälkeen hän käski meitä muodostaa parit luoksetuloharjoittelua varten. Ennen varsinaista taukoa olisi kuitenkin mahdollisuus käydä pihalla viilentymässä tai muuten vain olla rauhassa vähän pidempi tuokio. Me päätimme Kaapon kanssa käydä nopeasti pellon reunassa. Sen jälkeen irrotin Kaapon hihnasta, heitin sille pari kertaa keppiä ja annoin toisen juosta voitonkaarensa ennen sen käskemistä takaisin. Ennen hallille paluuta nappasin paimenen uudelleen hihnan päähän, jottei se sekoittaisi kaikkien harjoittelua.

"Inari. Haluaisitko olla minun parini?" kysyin nopeasti tytöltä, jonka kanssa olin tainnut vaihtaa pari sanaa tervetulotapahtumassa.

"Juu, mikä ettei", tyttö vastasi ja siirryimme kahdestaan kauemmas toisesta parista.

Ohjeistuksen ja mallisuorituksen jälkeen aloimme harjoitella ensin Inarin hoitokoiran kanssa. Kaapo sai sillä aikaa odottaa vierellä - niin, että aivan varmuuden vuoksi hihnan pää oli tukevasti jalkani alla. Inari talutti hoitokoiransa luokseni ja palasi itse vähän matkan päähän. Käsiään taputtaen hän huusi koiraa nimeltä ja se singahti iloisesti hoitajansa luokse. Kehutulvan jälkeen oli minun vuoroni kutsua koiraa.

"Mac, tänne!" huudahdin. Koira vilkaisi minua ensin hölmösti, mutta lähti sitten etenemään luokseni varmasti. Silittelin sen turkkia ja vilkaisin sitten Inarin suuntaan kysyen: "Pitäisikö ottaa seuraavat harjoitukset ilman hihnaa?"

Tytön nyökättyä tartuin koiran lukkoon ja irottin sen pannasta. Uros näytti siltä kuin singahtaisi tiehensä, mutta tiukan paikalla -käskyn jälkeen se istahti aloilleen ja otti melko tiiviin katsekontaktin. Toistimme äskeisen harjoituksen useaan otteeseen ja siirryimme Nitan pyynnöstä Kaapon treenaamiseen. Uros oli tylsistyneenä ryhtynyt nyhtämään kenkieni nauhoja, jotka nyt retkottivat auki ja puoliksi katkinaisina ruskeiden nilkkureiden päällä. Jestas sentään, Kaapo. Mikä sinun päähäsi on mennyt?!

Hammasta purren kyykistyin tutkimaan vahinkoa tarkemmin ja totesin, ettei kyse ollut niin dramaattisesta tilanteesta, mitä olin alkuun ajatellut. Taiteilin nauhat uudestaan kiinni ja vilkaisin Inarin ja Macin suuntaan. "Se ei ole vielä ennen tehnyt mitään pahoja.. Minun aikanani", mutisin hämmentyneenä. Samassa muistin kuitenkin Sherin kertoneen tästä pahasta tavasta purkaa turhautumista ei-toivottuihin asioihin. No, nyt oli sitten sekin koettu käytännössä. Kaapo oli minun pahantuulisuuteni vuoksi vetänyt itsekin herneen siinä määrin nenään, että luoksetuloharjoitukset olivat yhtä pelleilyä.

Lopulta sovin Nitan kanssa, että tekisin luoksetuloharjoituksia ennen seuraavaa kertaa ja päästäisin koiran nyt tuulettumaan. Heilautin kättä muille ja suuntasin hetkeksi pellolle, missä annoin Kaapon riekkua. Se alkoi hiljalleen muuttua takaisin iloiseksi itsekseen. Kyllä minä tiedän, ettet sinä tarkoita pahaa.. Ei vain ollut paras päivä ja odotukseni taisivat kontaktiharjoitusten jälkeen olla liian korkealla. "Tule Kaapo, mennään!"

Paimen hölkötti mukisematta ja käskyjäni millään tavalla kyseenalaistamatta luokseni ja kulki kiltisti vierellä aina tarhalle saakka. "Nähdään höpönassu", kuiskasin uroksen turkkiin samalla kun kiedoin käteni halatakseni sitä anteeksi pyytävästi.

Last Edit: Feb 20, 2014 17:14:10 GMT 2 by mousku

Sher
Administrator

Posts: 48

mousku ja Kaapo Feb 19, 2014 14:34:05 GMT 2

Quote

Post by Sher on Feb 19, 2014 14:34:05 GMT 2

Tervetulotapahtuma - Kiva tarina ja pituuttakin riitti. :D Kerroit tarkasti jokaisesta aikatauluun merkatusta ohjelmasta. Monilla on ongelmana, että alkupätkä vähän venyy ja sitten itse aihe jää lyhyemmäksi, mutta tässä ei ollut kyllä sitä ongelmaa havaittavissa.

26v€ + suoritus 5v€ = 31v€

Perustottelevaisuuskurssi - Sopivan pituinen ja sisällökäs kurssitarinaksi. =) Kiva että käytit Kaapon herkästi turhautuvaa luonteenpiirrettä vikassa kappaleessa, kiva lisäys muuhun tarinaan. Huomioi säkin tosiaan tämä:

Feb 19, 2014 14:02:36 GMT 2 Sher said:

Sen verran noista koirien ulkotarhoista, että ne eivät käytännössä ole koskaan lukittuina. Koirat on täysin vapaana alueella, eli ei tarvitse viedä kytkettynä esim. agihalliin. x)

16v€

31v€ + 16v€ = 47v€

Last Edit: Feb 19, 2014 14:35:28 GMT 2 by Sher

mousku
New Member

Posts: 5

mousku ja Kaapo Feb 19, 2014 19:45:25 GMT 2

Quote

Post by mousku on Feb 19, 2014 19:45:25 GMT 2

Mikä on oikea hinta?
(VANHA, KESKENJÄÄNYT TARINA KOKONAISUUDESSAAN TÄNNE SIIRRETTYNÄ)

Puolipäivä. Ihmisiä tungeksi kaduilla poikkeuksellisen paljon ja toisinaan jouduin jopa miettimään, minne väistäisin kiivaasti etenevää väkijoukkoa. Kevyitä lumihiutaleita oli alkanut leijailla alas valkoiseksi valahtaneelta taivaalta ja ilmeisesti kaikki eivät olleet osanneet varautua moiseen yllättävään tilanteeseen. Muutamat lapset, jotka olivat päässeet koulusta aikaisemmin, yrittivät kielillään pyydystää noita kovin kummallisia haituvia ja törmäilivät puolivahingossa toisiinsa. Hymyilin lasten riemulle ja mietin kotimaatani ja sen lumisia talvia. Jollakin tapaa ikävöin kaikkea Norjassa olevaa - pientä suloista kotiamme, äitini tekemää tuoretta leipää ja isän kotiin kantamaa lohta. Ja samaan aikaan toinen puoleni käski minua keskittymään ja unohtamaan kaiken. Koska olihan minulla ollut muitakin syitä lähteä kuin pelkkä työpaikka. Se vain oli tarjonnut suunnan, kohteen, antanut toisille kerrottavan syyn lähteä. Omiani en halunnut täysin paljastaa. Kenelle muka olisin kertonut?

Hymähdin hiljaa. Aamu oli kulunut sisällä siivoillen ja muita kotitöitä tehden. Jossain välissä olin ehtinyt poiketa kaupassakin ostamassa lehden, leipää ja tarpeita ruokaa varten. Suunnittelemaani makaronilaatikkoa en kuitenkaan ollut ehtinyt tehdä, kun jo muistin sopineeni käynnistä Yöpaimenessa. Olin vetänyt muutaman leivän nassuuni ja sännännyt matkaan, sillä halusin ehtiä ajoissa perille. Olimme Sherin kanssa sopineet tapaamisen yhdeksi, mutta matkaankin upposi yllättävän paljon aikaa - etenkin, kun apostolinkyyti oli toistaiseksi ainoa keinoni päästä kennelille.

Olin taittanut arviolta puolet matkasta, kun muuten niin hiljaisen äänimaiseman rikkoi ensin vaimea mutta koko ajan voimistuva hyrinä. Auto. Kyllä, se oli auto. Tie ei ollut erityisen hyvässä kunnossa eikä etenkään erityisen leveä, joten olin jo valmis hyppäämään pientareelle, kun auto päättikin pysähtyä. Seisoin tyhmänä, ehkä jopa vaivaantuneena paikallani ja lopulta ymmärsin kuskin viittovan minua lähemmäs. Otin muutaman epävarman askeleen ja yritin tähystää katsekontaktia auton kuljettajaan: nuoreen, noin omanikäiseeni nuorukaiseen.

"Minne matka kultakutri?" nuorukainen virnisti.

"Kennelille. Tarkoitan.. Yöpaimeneen", mutisin punastellen.

"Sitten meillä onkin sama määränpää. Hyppää kyytiin."

"Kyllä minä kävellenkin.."

"Taidatkin olla niitä harvoja, joille ei kyyti kelpaa. Tule nyt, en minä pure. Murisen korkeintaan."

"Jos ei siitä ole vaivaa."

"En kai tarjoaisi kyytiä, jos siitä on vaivaa. Tule nyt. Kaksin on aina mukavampi."

Hymyilin pienesti ja lopulta kiersin auton toiselle puolelle. Miekkonen ehti avata oven ennen kuin ehdin edes harkita moista elettä. Hämilläni mutisin jotain kiitoksen tapaista ja vedettyäni oven perässäni kiinni matka sai jatkua, tällä kertaa aikaisempaa reippaammalla vauhdilla - kiitos nelipyöräisen ajoneuvon.

"Oletko uusikin hoitaja? En ole nähnyt sinua ennen."

"En minä kauaa ole hoitanut. Vasta tutustutaan Kaapon kanssa."

"Vai että Kaapon hoitaja. Hauska tutustua. "

"Mm. Mikä sinun nimesi on?"

"Nimi? Minun? Hämmentävä kysymys kerrassaan. Yleensä kysytään, miksi menen Yöpaimeneen tai miten raskasta on käydä kennelillä koulun ohella. Mutta että nimi.."

Virnistin pienesti pojan teatraaliselle tyrmistykselle.

"Jos yhtään helpottaa, niin... minä olen Mousku."

"Mousku? Mistä se tulee?"

"Älä kysy. Se on iankaikkisen vanha tarina."

"Sitten sinun täytyy olla todella vanha. Täytyy sanoa, että aika hyvin olet säilynyt. Minä olen Maxxie. Pitäisi auttaa jotain uutta hoitajaa kaupalla. "

"Niinkö? Tai siis, lupasin Sherille, että hinnoittelisin kaupan tuotteita tänään."

"No jo on. Se taidat sitten olla sinä, jota olen luvannut opastaa. Hyvä, että tuli hoidettua tutustumiset tässä matkalla - säästyy sekin aika", Maxxie iski silmää ja kaartoi auton päärakennuksen eteen.

"Mitäs nyt? Pitäisikö minun käydä Sherin luona?" kysyin hiljaa.

"Luulen, että voimme hyvin mennä aloittamaan ilman häntäkin. Jos tosiaan olet luvannut auttaa hinnoittelun kanssa. "

Nyökkäsin nopeasti ja nousin autosta. Maxxie kiersi auton taakse ja kaivoi takaluukusta kaksi pahvilaatikkoa, kolmannen suhteen hän viittasi minulle. Nappasin laatikon käsiini, mutta jouduin laskemaan sen hetkeksi alas painon ollessa enemmän, mitä olin odottanut. Lopulta sain hyvän otteen ja onnistuin kuin onnistuin kantamaan laatikon virnuilevan pojan perässä kaupan luokse. Maxxie virnisti ja pyysi minua odottamaan, kun hän itse kävisi sulkemassa auki jääneen peräluukun.

Laskin laatikon käsistäni pojan kääntäessä selkänsä poistuakseen ovelta. Vedin syvään henkeä, katselin tyhjää pihaa ja mietin, mitä Kaapolle mahtoi kuulua. Ehtisin ehkä käydä katsomassa sitäkin, mikäli hinnoittelu sujuisi joutuisaan. Muussa tapauksessa joutuisin odottamaan seuraavaan päivään, sillä olin luvannut soittaa äidilleni ja kertoa pakolliset kuulumiset - niin paljon kuin kyseinen puhelu minua jo valmiiksi ahdistikin.

Askeleet lähestyivät. Max nosti kantamani laatikon omiensa päälle, pujottautui avaamaan oven ja päästi minut sisään ennen kuin nosti laatikkopinon. En ollut vielä aikaisemmin ehtinyt poiketa kaupan puolella, mutta ensivaikutelma oli kaikkea muuta kuin olin odottanut. Paikka oli paljon tilavamman näköinen kuin antoi ulkoa päin ymmärtää - neliöt oli käytetty tarkoin hyödyksi, mutta siitäkään huolimatta mistään ei pursunut ylimääräiseltä vaikuttavaa tavaraa. Siisti ja ehjä kokonaisuus. Hymyilin Maxxielle, mutta en kuitenkaan osannut sanoa mitään järkevää. Niin paljon kuin mieleni tekikin sanoa edes jotain.

"Aloitetaan näistä uusista laatikoista, että saadaan ne hyllyyn. Tässä on Prime Shepherdin koirankeksejä, tässä ja tässä Nicitan lihatikkuja sekä palkkauspaketteja. Palkkauspaketit ovat 8 euroa, muut 5. Osaatko käyttää hinnoittelijaa?"

"Sellaista tarrakonetta, josta tulee punaisia lipuskoja hinnan kanssa?"

"Tai valkoisia tai keltaisia. Riippuu tarroista. Mutta niin, osaatko?"

"En. Mutta ei kai se kauhean vaikeaa voi olla. Ehditkö näyttää?"

"Sitä varten olen täällä. Odotas. " Maxxie kyyristyi tiskin taakse ja nosti esiin mustan tarroituskoneen. "Näistä rullista väännät esiin oikean hinnan. Sen jälkeen painat tästä nappulasta, vapautat sormen ja kiinnität tarran tuotteeseen. Voin näyttää vielä käytännössä. "

Seurasin Maxxien ohjeistusta tarkasti. Koneen toimintafilosofia ei vaikuttanut erityisen vaativalta. Eri asia oli, muistaisinko vaihtaa hinnan toiseksi, kun siirtyisin seuraavaan tuotteeseen. Maxxie seurasi työskentelyäni alkuvaiheessa, mutta siirtyi sen jälkeen tiskin taakse miettimään seuraavaa tilausta. Hänestä oli varmasti suuri apu Sherille. Ajatukseni tuntuivat harhautuvan aivan muualle, joten jouduin terästäytymään kunnolla ja keskittymään siihen, etten huitaisi tarroja vahingossa vääriin kohtiin miten päin sattuu.

Ensimmäinen laatikko tyhjeni melko äkkiä, samoin toinen. Sen jälkeen olikin aika suorittaa operaatio hinnan vaihto. Väänsin pieniä rullia koneen päällä, kunnes sain muotostettua oikean summan. Hymyilin ylpeänä itsestäni - en ollut joutunut turvautumaan apuvoimiin - mutta hymyni hyytyi varsin nopeasti, kun olin työntämässä valmiita pusseja paikoilleen. Ensimmäiset pussit näyttivät oikeilta, mutta ne, joiden kyljessä piti olla 8,00e olivatkin saaneet kylkiinsä komeilemaan summan 80,0e. Irvistin pienesti, tuijotin konetta lattialla ja nostin sen käsiini. Miten hienoa - olin ajatuksissani poistanut pilkun oikeasta kohdasta ja tunkenut sen väärään väliin. Ei kun uudestaan hinnoittelemaan.

Laatikoiden tyhjennyttyä käännyin Maxxien puoleen.

"Pitäisikö näille tehdä jotain?" kysyin laatikoiden suuntaan viittoen ja nuorukainen ojensi tiskin takaa mattopuukon.

"Et varmaan tarvitse opastusta sen suhteen?" poika virnisti.

Pudistin päätäni ja annoin mattopuikon laulaa. Teipit poikki, laatikot siististi "lyttyyn" ja pinoon päällekäin.

"Onko nyt hyvä? Tarvitsetko vielä apua jossain?"

"Nyt on hyvä. Nappaan nuo laatikot mukaani, kun lähden. Voit jättää ne siihen... Meinaatko käydä vielä Kaapon luona?"

"Yritän ainakin ehtiä. Tuntuu kurjalta, jos en käy moikkaamassa sitä. Onko sinulla vielä paljon töitä tilauksen kanssa?"

"Ei. Kyllä tämä tästä. Jos haluat, voin heittää sinut mennessä kotiin. Saat vähän lisäaikaa Kaapon kanssa. "

"Se olisi mukavaa."

"Niin minustakin, kultakutri. Huikkaa, kun olet valmis. "

Hymyilin Maxxielle nopeasti ja pujahdin pihalle. Nahkaisten nilkkurieni pohjat painuivat vuorotellen maahan, kun etenin määrätietoisesti keskemmälle pihaa. En ollut tajunnut, ettei Sher ollut koskaan saapunut kaupalle, ennen kuin kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. Sher hölkötti agilityhallin suunnasta ja heilutti kättään herättääkseen huomioni entistä tehokkaammin.

"Anteeksi, etten ehtinyt kaupalle. Saitko apua?"

"Ei mitään Sher. Maxxie auttoi.. Toivottavasti työ on suoritettu tarpeeksi hyvin."

"Eiköhän se ole. Etsitkö Kaapoa?"

"Itse asiassa joo. Osaatko sanoa, missä se on?"

"Melisa, oppisopimusopiskelijamme, suuntasi sen kanssa agilityhallille lämmittelemään. Hän lupasi ohjata teille pienet harjoitukset, jos vain haluat."

"Oikeasti? Se olisi aika kivaa! Taidankin suunnata sinne."

"Tule kaakaokupposelle, kun olette saaneet treenattua tarpeeksi!"

"Varmasti tulen. Nähdään!"

Syöksähdin juoksuun kohti agilityhallia. Maahan oli ehtinyt päivän aikana kerääntyä kevyehkö untuvakerros, joten jokainen askeleeni jätti maahan selkeän, tumman kengänjäljen. Joskin vauhdin vuoksi lähes jokaisesta kuviosta puuttui osa tai vähintäänkin se oli suttaantunut vauhtiraidaksi - useimmiten kyse oli kantapäästä. Oikea ongelmatapaus.

Sisältä hallista löysin tutun koiran ja tytön, jonka olin nähnyt ehkä kerran. Sherin kertoman perusteellakin osasin kuitenkin yhdistää hänet Melisaksi, joten oloni ei ollut niin epävarma, mitä se usein uusien ihmisten kohtaamistilanteissa oli. En alkuun sanonut mitään vaan tyydyin seuraamaan kaksikon lämmittelyä. Siihen sisältyi nopeita ja helppoja harjoitteita - perustottelevaisuutta sisältäen mm. istumista, maahanmenoa, seuraamista ja luoksetuloa. Silloin tällöin vaaleahiuksinen neitokainen tarttui maassa lojuvaan vetoleluun ja leikitti sillä urosta. Tytön heittäessä lelun kauemmas Kaapo säntäsi hakemaan sitä ja äkkäsi minut ovensuusta. Se ei ehtinyt hetkeksikään pysähtyä, kun jo syöksyi hurjaa vauhtia tervehtimään tuttua naamaa.

"Kas hei, Kaapo. Huomasithan sinä minut", naurahdin toisen innokkuudelle.

"Sinä olet ilmeisesti Mousku? Haluatko ohjatun treenin?" Melisa huudahti kauempaa.

"Juu, ehdottomasti. Jotain olisi kiva kokeilla. Olen kovin innostunut agilitysta ja rally-tokosta, mutta kumpaakaan en ole kovin paljoa treenannut. Ainakaan koiran kanssa", virnistin nopeasti.

"No, jospa kokeillaan vähän rally-tokon alkeita? Se on ainakin letkeämpää kuin varsinainen toko. Ja sitä Kaapo ei ainakaan ole kauheasti harjoitellut, joten saatte aloittaa 'puhtaalta pöydältä'. Jos niin voi sanoa."

"Se käy hyvin. Tarvitsenko jotain? Nameja minulla onkin, mutta.. Naksutinta tai muuta?"

"Naksutin kyllä helpottaa, jos olet sitä kokeillut. Löydät sellaisen tuolta seinältä. Siitä koukusta."

Kipaisin hakemassa itselleni naksuttimen. Tuon kummallisen kapistuksen, jollaisen olin itsekin joskus hankkinut - siitäkin huolimatta, ettei omaa koiraa tai muutakaan lemmikkieläintä vielä ollut. Muutamaan kertaan olin kuitenkin päässyt ystävieni koirien ja satunnaisten yökyläilijöiden (nelijalkaisten sellaisten!) kanssa testailemaan vekottimen toimintaa. Kokeilujeni perusteella se oli varsin hyödyllinen ja asioita helpottava vekotin.

Melisa johdatti meidät melkein tunniksi rally-tokon saloihin. Kokeilimme hänen ohjeistuksillaan erilaisia käännöksiä ja vierellä kulkemista. Aivan lopuksi käskin Kaapon eteeni istumaan. Askel. Istu. Kaksi askelta. Istu. Kolme askelta. Istu. Palkitsin uroksen nameilla ja vetoleikillä, josta se innostui poikkeuksellisen paljon. Ilmeisesti treeni oli ollut myös sen mieleen. Itse puhkuin ainakin siinä määrin innosta, että paloin jo halusta päästä kotona toteuttamaan merkkilappuja, jotka voisin roudata seuraavalla kerralla rataa varten paikalle. Ja uusiin liikkeisiin tutustuminen! Voi mikä riemu ja ilo! Huokaisin hiljaa ja käännyin vielä kiittämään Melisaa:

"Kiitos paljon tästä perehdytyksestä lajin pariin. Oli mielettömän kivaa!"

"Mukava kuulla. Ulkona mahtaa olla jo pimeää. Oletko miten liikkeellä?"

"Kävellen.. Tai siis, Maxxie lupasi heittää minut kotiin. Kun olen valmis. Mutta Sher tarjoaa kaakaon ennen sitä. Tulisitko sinäkin? Siitä ei varmasti ole haittaa."

"Vai Maxxie tarjoaa kyydin", Melisa virnisti, "sellainen se poika on. Tarjoaa kyytejä kaikille ja kaikkialle, aina vaan. Kannattaa varoa sen hurmuripojan taka-ajatuksia."

"Oikeasti? Tai no, mitä minä ihmisistä mitään tiedän. Sinä olet kuitenkin tuntenut hänet pidempään. Mutta mennäänkö nyt?"

"Juu, mennään ihmeessä. Voi olla, että kaako jäähtyy muuten."

Vain hetkeä myöhemmin sain kietoa viileät käteni lämpimän kahvikupin ympärille ja vetää sieraimiini suklaisen kaakon tuoksua. Sekoittelin hajamielisesti lusikallani tummaa nestettä ja mietin kaikkea Englannissa tapahtunutta. Kaikkea sitä, mitä olin jo nyt saanut kokea. Olin melkein nukahtaa pöydän ääreen, kun Maxxie lopulta ilmestyi päärakennuksen ovesta sisälle: "Hei kultakutri, unohdit' sä mut?"

Tyrmistynyt ilme levisi kasvoilleni, kun pyörittelin hölmistyneenä päätäni. Anteeksi mitä? Kultakutri? Oliko hän kutsunut minua sillä nimellä jo aiemmin? Voi voi..

Last Edit: Feb 19, 2014 19:48:49 GMT 2 by mousku

mousku
New Member

Posts: 5

mousku ja Kaapo Feb 20, 2014 17:50:58 GMT 2

Quote

Post by mousku on Feb 20, 2014 17:50:58 GMT 2

PERUSTOTTELEVAISUUSKURSSI (2. KERTA) 19. HELMIKUUTA

Onni syntyy yllättävän pienistä asioista (KESKEN!)

Oletko koskaan miettinyt, miltä onnellinen paimen näyttää? Minä mietin sitä ensimmäisen kerran tuona puolipilvisenä ja viileänä keskiviikkoaamuna, jona seisoskelin pellon reunassa seuraamassa Kaapon riekkumista. Se piti hauskaa oman itsensä kanssa, nautti siitä, että sai kirmata silmieni valvovan katseen alla elokuvan päätähtenä. Sen hapsukorvat näyttivät aikaisempaakin pölhömmältä, mitä vielä korosti sekopäinen ilme. Kieli suupielestä pitkällä roikkuen ja turkki sinne tänne hapsottaen uros paineli menemään turhaan tulevaisuutta miettimättä. Stressaamatta mitään.

Huokaisin hiljaa. Voi miten kateellinen olinkaan siitä levollisuudesta ja rentoudesta, joka koirasta paistoi. Se osasi ottaa rennosti, päästää irti velvollisuuksista. Sen koko olemus paistoi tuota antaumuksellista heittäytymistä johonkin, mistä se todella nautti. Se näytti juuri niin onnelliselta kuin kukaan vain voi näyttää. Ja tuo onnellisuus oli tarttua minuun. Se oli vääntää suupieleni korviin saakka ulottuvaan hymyyn, jota ei saa tukahdutettua edes halutessaan. Tiedäthän sen tunteen? Hymyilet, etkä välttämättä edes tiedä, miten jokin pieni ja mitätön asia voi saada sinut sellaisen onnen tunteen valtaan.

Sher oli ihmetellyt, miksi ilmestyin paikalle niin varhain. Selitin syyksi jotain tylsästä päivästä, mutta todellisuudessa olin matkalla kennelille tajunnut, että olin sekoittanut kellonajat. Olin muistanut perustottelevaisuuskurssin alkavan aikaisemmin, mutta siihen oli vielä monta tuntia. Kello oli tuskin kymmentä. Kaapoa moinen ei kuitenkaan haitannut, eikä loppupeleissä minuakaan - eihän minulla ollut sille päivälle mitään muutakaan tehtävää.

Kun olin antanut uroksen vielä hetken juosta intoa puhkuen pitkin pellon reunoja, pyysin sen luokseni. Emme harjoittelisi suuresti, mutta voisimme ottaa muutaman luoksetuloharjoituksen vielä kertauksena. Olin ehtinyt pari kertaa ottaa sellaiset ensimmäisen kurssikerran jälkeen, mutta valitettavasti se oli jäänyt siihen. Noiden kertojen aikana olin kuitenkin varmistunut siitä, että Kaapo kyllä tiesi, mistä oli kyse - luoksetulo oli myös suhteellisen varma, mikäli toinen vain malttoi rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä siltä pyysin.

Last Edit: Feb 20, 2014 17:56:42 GMT 2 by mousku

Sher
Administrator

Posts: 48

mousku ja Kaapo Feb 27, 2014 8:18:59 GMT 2

Quote

Post by Sher on Feb 27, 2014 8:18:59 GMT 2

Kiva tehtävän ja treenikertomuksen yhdistelmä. :) Sori että en ole aikaisemmin vastannut, on ollut vähän työkiireitä. Kiva että käytit tarinassa apulaiskaksikkoa Melisaa ja Maxia, ja treenailet vähän erikoisempaa lajia Melisan kanssa.

17v€ + tehtävä 10v€ = 27v€

Odotan innolla uuden tarinan jatkoa. :) Kuvista saa aina bonusrahaa! Laitoin kuvan jo kaappiisi sivuille. :3

Last Edit: Feb 27, 2014 11:30:34 GMT 2 by Sher

Shoutbox

Camilla: käydä yhdessä treenaamassa, yh. Feb 23, 2014 20:03:02 GMT 2

Sher: Totta :l Feb 23, 2014 20:07:55 GMT 2

Sher: Kaikille koirille tulee todennäköisesti viimeistään kesällä uudet kuvat, kun pyrin itse kuvaamaan kaikille sellaiset.

Feb 24, 2014 12:16:51 GMT 2 *

Saana:

Feb 24, 2014 13:23:47 GMT 2

Alli: Uuu kivaa

Feb 26, 2014 19:51:32 GMT 2

Sher: Jaahas, proboardsiin on näköjään tullut mainokset :__: blaah Feb 27, 2014 11:28:24 GMT 2

Camilla: Aaah olen ollut ihan hiljainen koska... en tiedä. En ole koko lomalla ollut lähes ollenkaan koneella enkä edes ole nukkunut joten lomani on ollut säälittävin koskaan. Ja ainoa asia mihin oon voinut keskittyä on siivoaminen joten en ole kirjoitellutkaan. :/ Mar 2, 2014 13:15:44 GMT 2

Camilla: Mutta ehkä ensi viikolla yritän saada ajatusta kulkemaan ja kirjoitella jotain! Ja tämä toimimattomuus taitaa tosiaan johtua siitä, että jännitän ihan hulluna ensi lauantain keikkaa, jolle olen menossa ja yön yli jonotusta ja kaikkea yhyhhy. Mar 2, 2014 13:16:42 GMT 2

Camilla: Oikeasti olen jännittänyt jo yli 5kk tätä samaa ja nyt se vain pahenee ja tulee kokoaikainen käsitärinä ja sydän hakkaa nytkin ihan hulluna. Oon niin huono keikkakävijä kun stressaan ihan simona kaikesta ja nyt en enää edes tee sitä vaan korvaan elämäni Mar 2, 2014 13:17:46 GMT 2

Camilla: pahimmalla jännityksellä... Mutta tuo on niin tärkeä juttu ja kauanodotettu niin en osaa käyttäytyä muutenkaan. Mar 2, 2014 13:18:04 GMT 2

Camilla: Terveisin desperate fangirl with fangirl problems. Mar 2, 2014 13:18:36 GMT 2

Sher: Varsin hiljaista

Oon nyt palannu lomalta ja koitan päästä mukaan taas pyörittämään Yöpaimenta aktiivisesti, mutta sen verran on sanottava että ehkä muutama päivä on nyt vähän hiljaisempaa. Mar 13, 2014 8:58:18 GMT 2

mousku: Mä pahoittelen omaa hiljaisuuttani. Tässä ollut melkoista hässäkkää. Täytyy katsoa, täytyykö vähäksi aikaa laitella ihan lomatietoakin. Mar 14, 2014 20:46:39 GMT 2

Camilla: Mäkin olen ollut hiljainen mutta yritän aktivoitua samaan aikaan kuin Yöpaimenkin D: Naah kohta alkaa koeviikkokin ja kaikki mutta yritetään! Mar 14, 2014 21:53:43 GMT 2

Sher: Mulla on niin paljon nyt työjuttuja sun muita. Sovitaan että nyt on kaikilla lupa olla hieman epäaktiivinen, kunhan sitten aktivoituu kunhan toimintakin.

Saan koirille uusia kuvia viikon sisälläkin niin sekin motivoi sitten uudistamaan sivuja sun muuta! Mar 15, 2014 15:18:07 GMT 2

Camilla: Heheii tulen rikkomaan hiljaisuuden! :-D Lähteekö tämä tästä vielä pyörimään? Apr 21, 2014 11:33:01 GMT 2

Sher: Toivotaan! Pitäisi varmaan saada jotain uudistuksia aikaan niin innostuisi itsekin enemmän. Blaaah.... Apr 25, 2014 7:38:58 GMT 2

Sher: HOITAJAT! Ilmoittautukaa foorumille jatkatteko hoitamista kesäkaudella 2014

May 6, 2014 7:49:33 GMT 2

Sher: FOORUMI OTETTU POIS KÄYTÖSTÄ. May 26, 2014 11:42:24 GMT 2

Camilla: Jee voinko vastata tähän että jatkan hoitamista?! :-D May 26, 2014 19:03:05 GMT 2

mousku ja Kaapo

Post by Sher on Feb 11, 2014 18:50:32 GMT 2

Post by mousku on Feb 16, 2014 9:50:07 GMT 2

Post by mousku on Feb 19, 2014 13:43:12 GMT 2

Post by Sher on Feb 19, 2014 14:34:05 GMT 2

Post by mousku on Feb 19, 2014 19:45:25 GMT 2

Post by mousku on Feb 20, 2014 17:50:58 GMT 2

Post by Sher on Feb 27, 2014 8:18:59 GMT 2

Shoutbox